”The first rule of Fight Club is: You dont talk about Fight Club”
Aioin vakavissani toteuttaa jo Fight Clubin tärkeintä sääntöä pelattuani tovin arvostelukappaletta, mutta varoituksen sana lienee paikallaan myös Livegamersin puolesta.
”The second rule of fight Club is: You do not talk about Fight Club”
Pakko myöntää, että menin itsekin markkinakoneiston lankaan vilkuiltuani pelin virallisia sivuja ennen itse pelin julkaisua. Pelin ainokainen traileri, lähes kokonaan välianimaatioita hyväksi käyttäen ja Limp Bizkitin musiikin ryydittämänä, oli myynnin kannalta järkevä ratkaisu. Lisäksi K-18 leima antoi ymmärtää, että kyseessä saattaisi olla ”vakavasti” otettava peli myös aikuiseen makuun. Kuvittelin pelin sisältävän järjettömän tappelemisen lisäksi myös esikuvan hengessä luodun, yllätyksiä täynnä olevan juonellisen uramoodin, mutta muutaman matsin käytyäni tajusin, että elokuvan henkinen sisältö oli sivuutettu kokonaan. Edessä oli ainoastaan tappelua tappelun jälkeen elokuvasta lainatuissa ympäristöissä.
”Third rule: Someone yells ”stop”…goes limp…taps out…the fight is over.”
Uutena ominaisuutena taistelulupelien sarjassa Fight Club tarjoaa mahdollisuuden antautua kesken tappelun, vammojen uhatessa kääntyä kohtalokkaammalle puolelle. Saadut osumat ja niistä seuranneet suuremmat vauriot seuraavat läpi pelin ja mikäli ne ovat liian vakavia, voi hahmo vammautua pysyvästi ja joutua ennenaikaiselle eläkkeelle vastustajan toimesta. Tosin vaikeusaste ei tarjonnut tässäkään mielessä juurikaan haastetta; juoksin otteluita lävitse pelkkkää lyöntinappulaa rämpyttämällä.
Toinen uusi ”ominaisuus”, trailerista mieleenjäävä lopetusliikkeen animointi röntgenkuvamaisine efekteineen, on odotuksista huolimatta onnistuttu toteuttamaan tökerösti itse pelissä. Animaatio näytetään ainoastaan ottelun päätteeksi, eikä sitä ole saatu mahdutettua lainkaan itse otteluun mukaan.
”Fourth rule: Only two guys to a fight.”
Neljäs sääntö kertoo moninpelin luonteesta kaiken tarpeellisen. Mahdollisuuksia on luotu näyttävästi linkkikaapelia ja liveä myöten, mutta yritettyäni muutamaan kertaan virtuaalimatseihin päästä, olen huomannut olevani Fight Clubini kanssa täysin yksin satojentuhansien livepelaajien joukossa. Yhtään serveriä en ole löytänyt, ja etsiessäni sille selitystä ulkomaalaisilta foorumeilta totesin, että kukaan ei sitä livessä edes pelaa. ”Only two guys…”siis, jaetun ruudun moninpeli-iloitteluna, joka on toteutettu niin rutiininomaisesti, että kaikki tämä on nähty jo aikaa sitten viime vuosituhannen puolella.
”Fifth rule: One fight at a time.”
Alkuinnostuksen latistuttua rämmittyäni tuntikausia mitäänsanomattomien Story – ja Network moodien parissa, oli aika tutustua syvällisemmin pelin muihin pelimuotoihin. Jos sieltä löytyisi jotain innovatiivista ja pelin tasoa nostavaa ominaisuutta. Valitettavasti ei sielläkään mitään, mitä ei olisi jo kymmenen vuotta sitten konsoleilla päässyt toteuttamaan. Survival Mode ei juurikaan poikkea Story Modesta muutoin kun terveyden hiukkasen parantuessa automaattisesti otteluiden välillä.
Training Mode tarjoaa sen perinteisen, mätkittävän harjoitusvastustajan, johon voi kokeilla eri nappuloiden sisältämiä lyöntejä ja potkuja ilman pelkoa, että itse vahingoittuisi. Harjoittelu on tietysti hyvästä, jotta saa kömpelön ukkonsa näyttämään ne vähäiset liikkeensä vauriomallinnuksineen, mutta ei tätäkään kovin kauaa jaksa turhautumatta jauhaa.
Theater näyttää minimaalisia, joskin ihan kohtuullisen näköisiä välianimaatioita verrattuna muuhun pelin tasoon, sitä mukaa kun Story Modessa olet niitä kerennyt (viitsinyt) keräämään. Animaatiot tosin keskittyvät pääasiassa kunkin vastustajan tuhoamiseen ennen ottelun alkua, valoittamatta sen syvällisemmin henkilöhahmon luonnetta tai menneisyyttä.
”Sixth rule: No shirts, no shoes.”
Hahmoa valittaessa voi tyylikseen omia joko katutappelijan, painijan, tai kamppailulajien taitajan roolin. Paita ja kengät pois, niin eipä enää juuri erota eri tyylejä toisistaan. Sikäli samaan muottiin nämä kaverit liikkeineen on mahdutettu.
Peli sisältää myös löyhän roolipelimäisen vivahteen hahmovalinnan ja otteluvoitoista kertyneiden kehityspisteiden muodossa. Otteluiden välillä voi näillä pisteillä parannella haavereita ja kohentaa ottelijan nopeutta, sekä kestävyyttä.
Hahmon kehitystä olisi voinut viedä huomattavasti pidemmälle avattavien ja ennenkaikkea näyttävämpien kombojen muodossa. Komboja kyllä löytyy, mutta ajatusta on hyödynnetty turhan vaisusti ajatellen genreä, jossa Fight Club itse tappelee leivästä. Pelihahmon osatessa rupisen uransa aikana vain muutaman pakollisen lyönnin ja potkun, olisivat monipuolisemmat uudet liikkeet voineet tarjota edes jonkinlaisen porkkanan uranjatkoa ajatellen.
”Seventh rule: Fights will go on as long as they have to.”
Kuten sanottua ovat itse taistelut hoideltavissa yhdellä kädellä, nappuloita satunnaisessa järjestyksessä rämpyttämällä. Tappelijan animointi on jäykkää ja liikkeet jokseenkin luonnottomia. Edes ”shokeeraava” veriroiske satunnaisesti kameranlinssissä ei saa paatunutta arvostelijaa innostumaan.
”And the eight & final rule: If this is your first night at Fight Club, you have to fight.”
Chuck Palahniukin novelli ja sen pohjilta David Fincherin ohjaama loistava filmatisointi olisi ansainnut mielestäni hieman kunnioitettavampaa lisenssinkäsittelyä. Elokuvassa Brad Pittin ja Edward Nortonin roolittamat Tyler ja Jack eivät ilmeisesti vaillinaisen lisenssin takia muistuta lainkaan rainan persoonallisia hahmoja, joka jo sinällään syö pelin mielenkiintoa. Ääninäyttely on surkeaa ja usein tulee eteen se ärsyttävä ”dubbausefekti”, kun suu vain liikkuu mutta mitään ei kuulu.
Tämä tekele kuuluu siihen harvojen pelien kastiin, josta kukaan ei taida itselleen mitään innostavaa löytää. Edes ikärajoja uhmaava lapsi ei saa tästä ”kielletystä hedelmästä” kicksejä, vaan todennäköisesti tekee mieluummin läksyjä.