Square Enixin suurimpiin, kuuluisimpiin, sekä myös vanhimpiin kuuluva pelisarja on jälleen palannut. Kymmenen vuoden kehityksen aikana on muuttunut niin ohjaaja, kuin koko konsolisukupolvikin. Alun perin PlayStation 3:lle kehitetty Final Fantasy Versus XIII -niminen spinoff-peli koki niin paljon vastoinkäymisiä, että osa tiimistä vaihdettiin kokonaan, peliä varten kehitettiin uusi pelimoottori ja samalla koko spinoff-ideasta luovuttiin. Sen sijaan aloitettiin kehittää täysin uutta ja erillistä pääsarjan peliä. Koska pelisarjan fanit ovat nälkäisiä, ehdittiin väliin julkaista muutama muu spinoff-Fantasia, sekä suurta suosiota kerännyt MMO, mutta nyt pääsarjan Fantasia palaa jälleen, viidennentoista kerran.
Poikabändin valtaannousu
Pelin tarina kertoo Noctis Lucis Caelumista, Luciksen valtakunnan prinssistä, joka kolmen henkivartijaystävänsä kanssa lähtevät kohti Accordon valtakuntaa ja sen pääkaupunkia Altissia, tarkoituksenaan viedä valtakunnan prinsessa Lunafreya vihille. Matka saa pian kuitenkin odottamattoman käänteen, kun joukon ollessa poissa Nilfheimin imperiumi hyökkää Lucikseen, tappaen maan kuninkaan ja varastaen jumalilta aikoinaan saadun taikakristallin. Noctis vannoo kostoa ja haluaa hänelle kuuluvan valtaistuimen takaisin, mutta sitä ennen hän tarvitsee kaikki mahdolliset apuvoimat taakseen. Tästä hyvinkin kliseiseltä kuulostavasta asetelmasta alkaa seikkailu, joka kuljettaa sankarinelikkoa ympäri maailman maita ja mantuja.
Pelialue koostuu suuresta, Eos-nimisestä maailmasta, joka vaikuttaa hyvin paljon meidän maailmaltamme korkeine vuorineen, upeine merimaisemineen, sekä ihmisten erilaisine rakennelmineen. Maailma tuntuu 1950-luvulta, johon on kuitenkin sekoitettu sekä tulevaisuutta, että keskiaikaa. Isoissa kaupungeissa on valtavia linnoja, mutta maanteiden varsilta löytyy pieniä amerikkalaisia kahviloita, huoltoasemia, sekä rantakyliä. Maailma tuntuu aluksi valtavan kokoiselta, mutta onneksi kuninkaallinen Regalia-auto kuljettaa sankareita helposti minne vain. Kartan kulkee päästä päähän noin vartissa, mikä onkin aivan sopiva aika mukavalle avoautokyydille, varsinkin kun auton kyydissä voi kuunnella muiden Final Fantasy -pelien soundtrackeja. Mikäli autoon kuitenkin kyllästyy ja tahtoo tutkia maailmaa muutenkin kuin maanteiden varrelta, voi ratsukseen myös vuokrata sarjasta aikaisemmin tuttuja Chocobo-lintuja.
Maailmaa tutkiessa ja erinäisiä tehtäviä tehdessä mukana kulkeva hahmokatras tulevat parhaiten tutuksi. Noctis on hiljainen, yhden ilmeen mies, joka toimii lähinnä vain juonellisesti kantavana voimana, eikä suuremmin jää persoonana mieleen. Ignis on seksikkäällä brittiaksentilla korostettu miesmalli, jolla on taitavat kokkaustaidot ja terävä pää. Gladiolus on Noctisin virallinen henkivartija, joka kunnon muskelimiehen tavoin hyppää tarpeen tullen ystäviensä turvaksi vatsalihakset pullistellen. Joukon nuorimpana, tai ainakin siltä tuntuvana, löytyy Prompto, joka selfie-valokuvaamisensa ohella heittelee hauskoja vitsejä ja puhua pälpättää lähes jokaisena hiljaisena hetkenä. Erittäin mukavaa matkaseuraa siis. Japanilaiselta poikabändiltä näyttävä ja erilaisista persoonista koostuva hahmokatras tuntuu luonnolliselta jengiltä, jotka juttelevat paljon keskenään, tekevät kukin omia juttujaan taustalla ja joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Varsinkin hahmojen yhteinen kemia ja interaktiivisuus ympärillä olevaan maailmaan tuntuu aidolta, sillä vaikka pelaaja itse ei huomaisi taustalla seisovaa lehmäjoukkiota, viimeistään Prompto huomauttaa asiasta ehdottamalla yhteiskuvaa.
Mieleen jäävät hahmot eivät kuitenkaan jää pelkästään päähenkilöihin, vaan tarjolla on myös suuri määrä erilaisia persoonia, sekä vahvoja stereotyyppejä. Eläkkeelle jäänyt automekaanikko Cid on tuttu näky jokaisesta Final Fantasysta, mutta nyt hänen apurinaan toimii myös tyttärensä Cindy. Cindy on amerikkalaisen autopesulaunelman tyttö bikineissä, mikroshortseissa ja lippiksessä, joka tyyliin sopien myös puhuu teksasilaisella aksentilla. Tämän lisäksi löytyy myös hikoileva, ylipainoinen ja kaulapartainen valokuvaaja Vyv, joka ei kuitenkaan itse jaksa kävellä kuvauspaikoille, sekä homoseksuaali jalokivikeräilijä, jonka naamavärkki on kuin suoraan lainattu kampaamoissa luettavien lehtien kannesta. Pelistä löytyy varmasti jokaiselle pelaajalle hahmo, josta pitää ja josta ei pidä. Ainoa miinus mikä hahmojen stereotypiasta jää uupumaan, on Vyvin fedora. Hahmo on nimittäin kuin lainattu jostakin internet-meemien oppikirjasta.
Kivaa kimpassa, vaikka miekkaillen
Yhteinen kiva on muutenkin pelissä suuressa roolissa, sillä tovereiden kanssa voi tehdä vaikka mitä hauskaa päätarinassa etenemisen ohella. Tarjolla on suuri määrä erilaisia minipelejä ja aktiviteetteja, kuten kalastusta, Chocobokisoja, kolikkopelejä, tikanheittoa, sekä hirviönmetsästystä. Näistä tosin vain pari on edes jokseenkin hyödyllisiä ja hauskoja, toisin kuin tikanheitto, joka on vielä tylsempää videopelissä kuin oikeassakin elämässä. Hirviönmetsästys on selkeästi palkitsevin, sillä jokaisesta kaadetusta hirviöstä saa palkinnoksi niin rahaa, kokemusta, kuin mahdollisesti arvokkaita tavaroitakin. Rasittavin seikka tehtävässä on kuitenkin se, ettei metsästystehtäviä saa auki kuin yhden kerrallaan ja jokaisen kaadon jälkeen joutuu palaamaan takaisin kaupunkiin ilmoittamaan tehtävän suoritetuksi. Miksei tehtäviä saa montaa kerrallaan auki, on mysteeri.
Final Fantasy on kuitenkin myös roolipeli, joten siihen täytyy sisältyä myös taistelua. Vuoropohjainen taistelumekaniikka on jo jäänyt hyvin pitkälti unholaan, mutta aivan Devil May Cry -tyyppiseksi hack & slashiksi ei vielä siirrytä. Niinpä Final Fantasy XV:n taistelu on jotain siltä väliltä. Kartalla liikkuessa viholliset näkyvät usein jo kaukana horisontissa, eikä varsinaisia yllätyskohtaamisia tule kuin öisin. Taistelutilanteessa Noctis on täysin vapaasti liikuteltavissa, muiden tovereiden toimiessa tekoälyn avustamana. Yksinkertaisin taistelumenetelmä on pitää yhtä nappia pohjassa, jolloin Noctis hakkaa kombona tiettyä sarjaa pelaajan valitsemalla aseella. Koska yksinkertaisella ei pitkälle pärjätä, tulee mukaan niin asevaihtelu, taikuus, kuin Noctiksen teleportaatiokyky. Noctis osaa vaihtaa asetta lennosta monesta eri vaihtoehdoista, mikä onkin pakollista eri vihollisia taistellessa. Erilaiset viholliset kun ovat heikkoja eri aseille, yksi kestää keihään nopeat pistohyökkäykset, toinen taas vaatii kahden käden miekan tuomaa voimaa. Mikäli taisteluun haluaa mukaan erilaisia elementtejä, on Noctisin mahdollista viskaista taikapallo taistelevan joukon keskelle, jonka vaikutuksen pelaaja voi itse rakentaa erilaista esineistä ja elementtikristalleista. Taikuuden huono puoli kuitenkin on, että myös omat kaverit voivat joutua helposti ukkosmyrskyn vaikutuksen alaiseksi, jolloin koko homma menee äkkiä reisille.
Koska perinteisellä miekanhutkimisella taistelu kävisi äkkiä tylsäksi, on mukana onneksi Noctisin teleportaatiokyky, jota pelissä kutsutaan ”warpiksi”. Noctis osaa siirtyä silmänräpäyksessä aseensa luo, kunhan ase on lyhyen kantaman päässä. Taisteluissa warpia käytetään heittämällä kädessä oleva ase vihollista päin, jolloin nappia painamalla Noctis ilmestyykin vihollisen naaman eteen iskien lennossa olevan aseen suoraan mörökölliä keskelle naamavärkkiä. Myöhemmin mukaan saadaan myös hieman erilaisia taistelumekaanikoita, kun prinssi oppii hallitsemaan kykyä entistäkin monipuolisemmin. Warp on kuitenkin mielenkiintoinen kikka, jonka avulla taisteluihin saadaan selkeästi enemmän syvyyttä yhden napin rämpyttämisen sijasta.
Pelin suurin ongelma myös näkyy parhaiten taisteluissa, tai paremminkin se jää näkymättä. Taistelut ovat nimittäin välillä hirveää sekamelskaa, josta ei välttämättä edes erota omia hahmojaan vihollisista. Välillä ruutu vain vilkkuu erilaisia hienoja efektejä, kun perässä seuraava kameramies jää kuvaamaan puunrunkoa sisältä päin tai lähellä olevia pensaita. Kameraa on välillä hankala hallita ja varsinkin eri vihollisten välillä lukittuminen tuntuu takkuavan pahasti. Sen sijaan että Noctis hakkaisi vahvinta mörköä, vaihtelee hän välillä kohdetta miten sattuu ja iskee miekkaansa satunnaisesti jokaiseen ympärillä olevaan mölliin.
Vuosia se otti, mutta hyvä tuli
Kuten kaikki aiemmatkin Final Fantasy-sarjan pelit, ei viidestoistakaan osa petä audiovisuaalisen antinsa osalta. Kaikki nimittäin näyttää ja kuulostaa sarjan uusimmassakin osassa äärimmäisen hyvältä. Pelasin peliä tavallisella PlayStation 4-konsolilla, joten Pro-kokemuksesta en voi valitettavasti kertoa mitään. Mutta vaikka hahmojen hiuksissa vähän rosopintaa näkyykin, on niiden muut yksityiskohdat tarkkoja ja huoliteltuja. Varsinkin Vyvin kasvoilla näkyvät hikipisarat ja miesfanipalvelukseksi väkerretty Cindy kokonaisuudessaan ovat hyviä esimerkkejä hahmojen yksityiskohtien tarkkuudesta. Myös maailmankartalla näkyvät taustat ovat selkeät ja piirtoetäisyys huikea, eikä tyhjästä ilmestyviä esteitä juurikaan näy. En kokeillut HDR-tukea lainkaan, mutta uskon että maailman värit tulevat entisestäänkin paremmin ja eläväisemmin esille.
Onko Final Fantasy XV sitten sarjansa paras peli? Varmastikin riippuu hyvin paljon keneltä kysyy. Minulle tämä oli yksi parhaista Fantasy-kokemuksista sitten yhdeksännen osan, sillä pelimaailman monipuolisuus, päähenkilöiden keskinäinen kommunikointi, sekä uudenlainen taistelumekaniikka onnistui imemään minut sisäänsä kymmeniksi tunneiksi, enkä vieläkään malttanut lopettaa. Tekemistä riittää vähän liikaakin, mikä osittain aiheuttaa myös vähän turhautuneisuutta, mutta mitään sivutehtävistä ei ole kuitenkaan pakko tehdä. Jäänkin innolla odottamaan lisää sisältöä ennen seuraavaa megaFantasiaa, Final Fantasy VII Remakea. Ennen Cloudin poppoota vietän kevään mielelläni Noctisin ja kumppaneiden seurassa.