Niin sanotut ”roguelike”-pelit ovat nauttineet viime vuosina suurta suosiota, vaikka eivät olekaan mikään uusi juttu videopelimarkkinoilla. Pelit ovat koukuttavia ja nopeatempoisia, mutta myös erittäin haastavia ja pitkäikäisiä. Jokainen pelikerta on usein erilainen ja hieman jopa tuuriin perustuva. Indiekehittäjä Tribute Gamesin, tuttu muun muassa Mercenary Kingsistä, Curses N’ Chaoksesta ja Ninja Senki DX:stä, kehittämä Flinthook on uusi tulokas kyseisessä genressä. Peli ottaa paljon vaikutteita Spelunkysta, sekä Rogue Legacysta ja kehitystiimin kerrotaankin olevan kyseisten pelien suuria faneja. Mutta koska he halusivat peliinsä muutakin kuin hyppimistä ja ammuskelua, sai pääkehittäjä pian idean ”Hämähäkkimiehestä, jolla on ase”.
Aarteisiin koukussa
Flinthook kertoo avaruusmerirosvosta, joka kulkee avaruusalukselta toiselle etsien aarteita ja seikkailuja. Kun kohteena olleelta alukselta löydetään se suurin aarre, on aika räjäyttää alus ja hyökätä seuraavalle. Jokainen ryövättävä alus on erilainen, satunnaisesti generoitu labyrintti, jossa vaihtelevat niin teemat, viholliset, ansat, kuin palkinnotkin. Kun jokaiselta maailman alukselta on löytynyt se suurin aarre, on aika hyökätä maailman pomoaluksen kimppuun ja tuhota se. Tämän jälkeen siirrytään seuraavaan maailmaan ja homma jatkuu uusien vihollisten ja ansojen kansoittamana. Idea kuulostaa hyvin yksinkertaiselta ja sitä se onkin, mutta se toimii. On pelissä jonkinlainen juonentynkäkin, jossa pointtina on jahdata pahaa avaruusvelhovarasta ympäri galaksin, mutta se jätetään niin pimentoon koko pelissä, että tehdään samoin arvostelussakin.
Kasvonsa aavemaisesti peittävällä merirosvolla on mukanaan laserpyssy, ajanhidastuslaite, sekä tarttumakoukku. Pyssy on merirosvon ainoa keino puolustautua ulkoavaruuden vihollismörköjä vastaan ja sitä voi kehittää erilaisin eduin ja erikoistavaroin pelin edetessä ja kokemuspisteiden karttuessa. Ajanhidastuslaite sen sijaan sallii muutaman sekunnin mittaisen ajanhidastuksen, jonka aikana voi väistää tietynlaisia ansoja tai keskittyä paremmin tarttumakoukun kanssa liikkumiseen. Peli on niin nopeatempoinen, että aikaa tulee hidastettua vähän väliä ajattelemattakin, varsinkin koukulla liikkuessa.
Tarttumakoukku sen sijaan on pelin suurin, sekä paras jippo ja onneksi myös äärimmäisen hiottu sellainen. Koukulla voi napata ilmassa roikkuvista renkaista kiinni, keikkua seuraavalle renkaalle, väistellä ansoja ja purkaa vihollisten tai esineiden suojakuplia. Koukkua ohjataan joko takapainiketta pohjassa pitämällä, tai suuntaamalla toista tattia haluttuun suuntaan. Koukun käyttö toimii lähes pelaajan haluamalla tavalla, eikä hutilyöntejä tule, mutta koukun kantama saisi olla hieman pidempi. Kentät ovat kyllä rakennettu koukun maksimikantaman mukaisesti ja suunniteltu kuljettavaksi pelkän koukun kanssa, mutta parin sentin lisämitta pituudessa ei olisi tässäkään tapauksessa haitaksi.
Kentistä voi löytää myös erilaisia kauppiaita tai ystäviä, joilta voi saada tai ostaa bonuksia tai avustuksia. Pelaaja voi esimerkiksi ostaa nopeammat tai piikkipohjaiset kengät, monipiippuisen avaruuspyssyn, suojakilven tai jopa toisen aseen. Usein tavarat maksavat kultaa, eikä niiden ominaisuuksista kerrota etukäteen, joten asia selviää ainoastaan kokeilemalla. Myöhemmin pelaaja oppii tunnistamaan tavaroiden kuvakkeet, jotta rahaa voi käyttää ainoastaan niihin fiksumpiin ostoksiin.
Aina eka kerta
Pelissä ei ole Spelunky-tyyppistä ”yhden tai kahden osuman kuolemaa”, vaan mukana on terveysmittari, joka lyhenee joka osumasta muutaman pisteen verran. Terveyttä voi parantaa popsimalla kentistä löytyviä omenoita, mutta ilman erikoisetuja niitä on aika harvassa, eivätkä ne paranna rosvoa kuin muutaman pisteen. Kun henki lähtee, ja sehän muuten lähtee, palkitaan rosvo kokemuspistein ja hän nousee kokemustasoja ylöspäin. Jokainen taso antaa lisää erikoisuuksia, sekä erilaisia tarvikkeita hahmonkehitystä ja parannusta varten. Etuja on kuitenkin käytössä rajattu määrä, eikä kaikkia voi tietenkään käyttää kerralla. Osa kyvyistä vaatii enemmän kapasiteettia kuin toiset, joten pelaaja joutuu puntaroimaan ottaako enemmän terveyspisteitä, vaiko tehokkaamman ja nopeamman pistoolin. Yksikään kuolema ei siis ole turha, sillä jokainen kokemuspiste ja erikoisetuja parantava tavara auttaa seuraavassa yrityksessä.
Kuoleman porteille päätyessä koko peli ei suinkaan ala alusta, vaan ainoastaan kyseinen maailma. Edellisiin voi palata halutessaan ja kerätä helpoimmilta tasoilta kokemusta, mikä onkin ihan fiksu vaihtoehto, sillä vaikeustaso nousee ensimmäisen maailman läpäisyn jälkeen huomattavasti. Siinä missä ykkösmaailma on vielä jokseenkin hallittavissa ja vihollismäärät ovat pienet, kakkosmaailma vetää potenssilääkkeet huiviin ja nostaa vaikeustasolipun korkealle salkoon. Meni monta tuntia, ennen kuin pääsin kakkosmaailman pomovastuksen läpi, sillä juuri minun tuurillani en saanut matkalla tarpeeksi omenoita päästäkseni edes puolilla terveyspisteillä taisteluun saakka. Mutta kun hahmo kehittyi, peli helpottui.
Eniten harmaita hiuksia vaikeustason suhteen nostattavat taisteluhuoneet, joissa vihollisia ilmestyy ruudulle tietty määrä ja ensimmäisen aallon jälkeen seuraa kahdesta viiteen lisää samanlaisia, viholliset vain vaihtuvat välissä. Ensimmäisessä maailmassa viholliset ovat helppoja, hitaita ja vähäisissä joukoissa, mutta kakkosmaailmassa pelkkä räiskintä ei enää auta. Kun sekaan heitetään suojakuplia luovia velhoja, tehokkaammilla aseilla varustettuja vihollisia, erilaisia ansoja ja tuhoutumattomia tykkitorneja, alkaa toistuvat taisteluhuoneet ärsyttämään pikkuhiljaa. Pois kun ei pääse, ennen kuin jokainen vihollinen on tuhottu. Taisteluissa menee pahimmillaan henki, tai vähintäänkin liikaa terveyttä. Pahimmassa tapauksessa avaruuslaivan teemaksi on asetettu ”täynnä sumua, ilman painovoimaa” ja kun huoneesta viimein selviää, on seuraava huone täysin samanlainen. Tällöin peli päättyy liiankin äkkiä ja se ärsyttää. Mutta kuten aiemmin mainittua, hahmonkehitys avaa paljon matkaa helpottavia etuja ja esineitä. Se vain vaatii joko aikaa, hyvää tuuria, tai hyvää pelaajaa. Itse en siis ole ainakaan se viimeinen.
Tervetullut tuulahdus
Pelin taidetyyli ansaitsee vielä loppuun pienen erikoismaininnan. Flinthook nimittäin näyttää oikealta 2D-retropeliltä, niin grafiikkansa kuin musiikkinsakin puolesta. Varsinkin pelin päävalikoissa soiva tunnusmusiikki tuo vahvasti Megaman-pelien vastaavat mieleen ja jääkin soimaan päähän pitkäksi aikaa. Muutkin taustalla soivat kipaleet ovat hyviä ja sopivat peliin, vaikkei niiden parissa paljoa ehdi fiilistelemään.
Yhteenvetona vielä, mikäli roguelike-pelit, tasohyppelyt tai retrofiilistä tuovat indietekeleet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Flinthook ehdottomasti painaa mieleen ja antaa sille mahdollisuus. Kunhan muistaa, että tämän kaltaisia pelejä tulee pelata useaan kertaan, jotta taito paranee ja matka etenee.