Mikään ei tuntunut siistimmältä, kuin taivaltaa Zeuksen äpärälapsella, Kratoksella, God Of War 3:ssa kohti jumalten vuorta ja nitistää jokainen muinainen kreikkalainen jumala Hadeksesta Herculekseen. God Of War jätti pyyhkiytymättömän jäljen pelimaailmaan omalla tarinallaan ja viimein se on saanut jatkoa. Nyt sekaan hyppäävät Odinin jumalat, eli nautinnollinen seikkailu on taattu. Tapettuaan Zeuksen ja sekoitettuaan maailman tasapainon Kratos päättää piiloutua talvisiin pohjoisen metsiin. Pohjoisen Odinin jumalat kuitenkin aistivat vieraan läsnäolon, joten rauhallinen erakkoelämä pienessä puumajassa lapsensa Atreuksen kanssa romutetaan ja he joutuvat pakenemaan jumalia. Heidän tiensä suuntaa kohti suurta vuorta, jonne Atreuksen äiti viimeisenä toiveena halusi hänen tuhkansa siroteltavan. Tie on mutkikas, täynnä vaaroja ja Kratoksen on taisteltava henkensä edestä pelkästään oman olemassa olemisensa puolesta.
Jumalainen metsuriseksuaali
God of War on kokenut hämmästyttävän positiivisen muutoksen edellisiin peleihin verrattuna. Oletin konseptin olleen jo käytetty jokaiselta puolelta, mutta päädyin jälleen toteamaan uudistuksen myötä God of Warin löytäneen itsestään kirkkaan ja kulumattoman puolen. Ennen kostoa ja suolenpätkiä täyttävä tarina kääntyy päälaelleen ensihetkestä lähtien. Tappokoneestamme kuoritaan herkkä ja välittävä puoli esille. Huomaa ettei vanhuus tule jumalillekaan yksin. Vaikka Kratos peittää menneisyyden ja oikean itsensä partansa taakse, ei uuden kumppanin läsnäolo ja elämän seuraaminen pidä muureja kasassa. Entinen brutaali sotilas muuttuu yllättäen vaativaksi ja kurilliseksi, mutta silti välittäväksi isäksi, joka haluaa pojan kasvavan normaaliksi ihmiseksi ilman jumalten ivoja. On alkanut taistelu heidän omasta olemassaolosta.
God Of War 3:ssa Quick Time Event alkoi olla jo koluttua, sekä puuduttavaa kauraa. Onneksi se oli tehty sentään hyvin, jotta peli kantoi eteenpäin. Sanomattakin selvää, että se on nyt jätetty pois ja pelimekaniikka on muutenkin suonut uuden asun ylleen jättämättä tyydyttävää Hack & Slash-tyyliä pois. Kratos on ehkä jättänyt jumalaiset kaaoksen miekkansa Olympos-vuorille, mutta uusi kirves ei jää lainkaan kalpeaksi niiden rinnalla. Kirves toimii bumerangina, käden jatkeena ja se on olennainen osa puzzleosuuksissa. Aina kun tulee ongelma, heitä sitä kirveellä, se auttaa. Ja onhan se älyttömän siistiä mörssäröidä parta liehuen muinaisella kirveellä Odinin henkiolentoja tuhannen magman palasiksi. Vain punainen fanelipaita puuttuu, jolloin varmuus Veikko Huovisen maailmaan sijoittuvasta jatko-osasta olisi taattu. Kumpikohan voittaisi? Kratos vai sitruunalla varustettu Konstan Pylkkerö? Peli on pysynyt haasteellisena tervetulleesta pelimekaniikkamuutoksesta huolimatta. Taistelut toistavat lähes samankaltaista kaavaa kuin Batman Arkham-pelit. Jos saat pataasi, olet vain huono. Taistelumekaniikan tottumiseen voi mennä tovi, mutta pelaajan päästyä jyvälle, peli osoittautuu samalla haasteelliseksi, että reiluksi. Ainoa miinus tappelussa on hieman puolitiehen jäänyt lukitusmekanismi.
Kirveellä töitä
God Of War toistaa perinteitään maailmaan piilotetuilla arkuilla, joista löydetyillä reliikeillä korotetaan muun muassa terveyspalkkia. Sen lisäksi pelaaja pystyy kehittämään Kratoksen ja Atreuksen varustusta, aseistusta, sekä kykyjä. Toisaalta sama ruukkujen rikkominen joka nurkasta jatkuu, mutta eihän peli olisi mitään ilman sitä. Kenttäsuunnittelu lähentelee ulkomuodoltaan avointa pelimaailmaa, mutta miljöössä liikkuminen tuntuu enemmän ennaltamäärätyltä, näkymättömillä seinillä rakennetulta polulta, joka määrittää turhan tarkasti minne saa ja voi mennä. Pelattavaa riittää tallustettavan alan yllättävistä rajoitteista huolimatta ja erilaiset salaisuudet ja arkut jäävät helposti äkkipikaiselta pelaajalta koluamatta. Tutkiskelua ärsyttää kintereillä pyörivä Atreus, joka kertoo jokaisen päivänselvän asian ääneen, eikä pentu osaa pitää turpaansa tukossa edes taistelussa.
Yleisessä pelimaailmassa God Of War ei paljoa uutta tarjoa. Pelimiljöö muistuttaa paljon Horizon Zero Dawnia ja taistelussa auttava Atreus muistuttaa Monster Hunterin Palicoa. Kuitenkaan pelissä ei ole hybridipelihirvityksen ominaisuuksia, johon on upattu kaikki mahdollinen pelimekaniikka, kuten hiiviskely päätäpahkaisen ryntäilyn rinnalle. God Of War tarjoaa uuden tavan tutustua tähän jumaltentäytteiseen pelimaailmaan ja osoittaa olevansa valmis muutoksiin menettämättä kiiltoaan. Turhan verellä läträämisen poisjättäminen ja tissien vähyys harmittaa varmasti monia uskollisia pelaajia, mutta harvoin sama idea elättää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen.
