Noin viitisentoista vuotta sitten britannialainen kirjailija J. K. Rowling sai junassa inspiraation kirjoittaa tarinan nuoresta pojasta, joka saisi kuulla olevansa kuuluisa velho, jonka vanhemmat kuolivat traagisesti tämän ollessa vain pieni vauva. Idea ei kuulosta varsin koukuttavalta, mutta kuinkas kävikään?
Nyt noin 15 vuotta, kuusi jatko-osaa, sekä useita miljoonia myynyt ja euroja kerännyt Harry Potter -sarja on tullut päätökseensä. Harry Potter ja kuoleman varjelukset on sarjan päättävä teos, joka julkaistiin Suomessa vuonna 2008. Kirjan suomenkielinen versio sisältää noin 800 sivua, mutta se on kuitenkin kuvattu kahteen eri elokuvaan, sillä tekijöiden mukaan he haluavat kuvata Harryn viimeisen seikkailun mahdollisimman tarkasti ja nelituntinen elokuva olisi itsessään ollut liian pitkä. Elokuvan toinen osa saapuu valkokankaille ensi kesänä. Koska elokuva jakautui kahteen osaan, niin myös teki peli. Nyt siis arvostelussa Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1.
Allekirjoittanut on lukenut kirjasarjan neljä ensimmäistä osaa, pelannut pelisarjan ensimmäistä teosta ja jostain kumman syystä myös elokuvien katsominen on muodostunut pitkäksi perinteeksi, joka tulee jatkumaan aina viimeiseen osaan asti. Arvostelu on siis kirjoitettu pitkäikäisenä sarjan seuraajana, muttei kuitenkaan tosikko fanina.
Eeppisyys mainittu
Heti peliä aloittaessa tulee ilmi aiemmistakin osista tutut eeppiset musiikit. James Hannigan tekee paluun Potter-pelien sävellykseen kolmannella pelillään ja luokin todella upean tunnelman, joka kestää miltei koko pelin ajan.
Itse pelaaminen tapahtuu kolmannesta persoonasta Harryn takaa. Koska kyseessä on Harry Potter, on siis taikasauvalla loihtiminen suuressa roolissa. Sauva toimii samaan tapaan kuin aseen käyttö räiskintäpeleissä; vasemmalla liipaisimella saa tähdättyä ja lukittua kohteensa, oikealla liipaisimella sitten ammutaan eli huudetaan loitsu ja tehdään viholliseen vahinkoa. Pelin edetessä Harry kehittyy oppimaan lisää loitsuja, kuten vaikkapa vastustajan pysäyttävän tai tehokkaammin tuhoa tekevän loitsun. Mikäli pelaaja eksyy päämäärästään, eikä tiedä minne mennä, saa kätevästi B:tä painamalla loihdittua esiin viivan, joka johtaa mentävään kohteeseen.
Stupefy this!!
Tuttuun tapaan on pelissä mukana myös Ron ja Hermione. Kyseinen kaksikko jää usein kokonaan ulos pelistä ja Harry pelaileekin soolona turhan usein. Silloin kun Ron ja Hermione ovat pelissä mukana, saa heiltä vain itseään toistavia pätemisiä, kuten vaikkapa, että aika on vähissä ja nyt on todella kiirus päästä nopeasti ulos täältä. Välinäytöissä koko kolmikko on hienosti tuotu mukaan, mutta itse pelitilanteet ovat pettymys.
Vaikka kyseessä onkin fantasiapeli ja jonka pitäisi olla täynnä taikaa ja ihmetystä, on peli loppujen lopuksi todella sisällötön ja kovin nopeasti itseään toistava simsalabim-peli. Tuntuu kuin pelin idea olisi saada mahdollisimman nopeasti tarina kerrotuksi ja siinä sivussa sitten juostaan paikasta A paikkaan B ja tapetaan matkalla muutamia vihollisia tylsäksi käyvissä taikasauva-sodissa. Ehkäpä suurin vaihtelevuus pelissä on, kun pelaaja vaihtaa käytettävää loitsua ja taikasauvasta lähtee sinisen värin sijaan keltainen sivallus.
Pelin suola on kiinnostavasti etenevä tarina sekä sopivissa määrin nähtävät välinäytöt, jotka ovat graafisesti todella hienot ja näyttävät. Pelin ympäristöt eivät ole elokuvamaailmasta tutun näköisiä, vaan todella säälittävä mallinnus niistä. Pelaaja ei tule kokemaan ehkä elokuvissa saamaansa Vau-kokemusta kun taikamaailma liikkuu ja elää näyttävästi ja eteen rakentuu todella korkeita ja eriskummallisia rakennuksia.
Kirja, elokuva vai peli?
Jos elokuvan jakaminen kahteen osaan perustellaan sillä, ettei haluttu tehdä yhtä ylipitkää neljän tunnin pätkää, niin miten sitten kahden pelin tekeminen perustellaan? Kaksi peliä olisi varmasti saanut koottua yhdeksi, ja varmasti joitakin tylsiä räiskintöjä olisi voinut karsia poiskin. Tosin peli pohjautuu elokuvaan, joten on ymmärrettävää että sekin tulee kahdessa osassa. Onkin eri asia maksaako kukaan tästä pelistä täyttä hintaa, saati ostaako ehkäpä täysin samanlaisen sisällön tarjoavan jatko-osan, joka toivottavasti tarjoaa edes jotain uutta mukanaan.
Harry Potter ja kuoleman varjeluksesta on tarjolla nyt siis itse kirja, elokuva ja peli, mikä siis olisi paras tapa tutustua Potterin viimeiseen seikkailuun? Itse en ole lukenut kirjaa, enkä nähnyt vielä elokuvan ensimmäistä osaa, mutta ensimmäisen pelin pelanneena voin sanoa, että se ei ole todellakaan paras tapa lähestyä sarjan viimeistä pätkää. Varmasti hinta-laatu-suhteeltaan paras olisi elokuva ja mikäli ihminen suosii taas kirjoja enemmän kuin elokuvia, on varmasti itse tarinan lukeminen paras vaihtoehto.
Harry Potter ja kuoleman varjelus osa 1 on tunnelmaltaan hyvä, mutta pelinä se on hätäisen oloinen tekele, jossa halutaan vain tarjota faneille mahdollisuus päästä huitomaan taikasauvaa tarinan edetessä siinä samalla. Onkin miltei surullista, miten hienon kirjasarjan kunniakas viimeinen osa on saanut näin huonosti tehdyn videopelikäännöksen.
Peli sopii vain todellisille Potter-faneille, jotka haluavat saada laajan ja maksimaalisen Potter-elämyksen. Muille on suositeltavaa katsoa elokuva tai lukea kirja.
Niin tässä oli myös Kinect-tuki?
Peli tarjoaa elokuvaan pohjautuvan yksinpelin lisäksi myös Kinectillä pelattavia challengeja. Pelaaminen tapahtuu seisten ja kuvitteellista taikasauvaa kädessä pitäen. Ranneliike eteenpäin ampuu loitsun ja siinäpä se. Oikeastaan muuta ei tarvita pelin ohjatessaan itse Potteria. Pelin Kinect-lisä jää siis todella köykäiseksi ja naurettavaksi ja onkin toivottava, että pelin kakkososaan saadaan myös Kinectille jotakin laajempaa pelaamista yksitoikkoisen ranneliikkeen treenaamisen lisäksi.