Hellboy: The Science of Evil ammentaa tarinansa sarjakuvista ja elokuvista tutun Hellboyn maailmasta, mutta ei tunnu saavan kokoon oikein minkäänlaista järkeä sillisalaattiinsa. Pelin on tehnyt Australiassa päämajaansa pitävä Krome Studios, jonka työnäytteisiin kuuluu muun muassa lievästi flopannut Star Wars: The Force Unleashed. Valitettavasti Australian pojat eivät ole kohdelleet Hellboyta läheskään yhtä hyvin kuin Star Warsia: The Science of Evil on täydellinen epäonnistuminen alkuperäisiä ääninäyttelijöitä lukuun ottamatta.
Niin siis miksi
?
The Science of Evil tiedostaa juurensa pyrkien alusta alkaen elokuvamaiseen otteeseen: siksi välivideoita on paljon pitkin peliä. Ongelmana vain on se, ettei niiden yli voi koskaan hypätä eikä peliä pysty niiden aikana edes pysäyttämään. Tällainen pelaajan mukavuuden huomiotta jättäminen (tai sitten puhdas laiskuus) ei nykypäivänä vain enää käy päinsä. Puhuttu englanti on selkeää, helposti ymmärrettävää ja Options-valikosta voi laittaa tekstityksen ruudun alalaitaan. Ongelmana on se, ettei tehty valinta säily, vaan seuraavalla pelikerralla on laitettava uudestaan rasti ruutuun saadakseen tekstityksen näkyviin. Miksi pelaajaa näin kiusataan pakottamalla tekemään sama valinta aina uudestaan peliä aloitettaessa?
Elokuvilla on tapana kertoa katsojalleen jokin tarina, mutta tätä Kromen pojat eivät ole oikein sisäistäneet. Kerronta loikkii maantieteellisesti ja ajallisesti pitkin maailmaa eikä tapahtumilla tunnu olevan mitään yhteistä. Jotain mystisen paranormaalia on menossa ja natsit häärivät pahiksina. Tai jotain.
Takaperoista mätkimistä
Varsinaisen pelaamisen alettua ensimmäinen järkytys tulee alta aikayksikön. The Science of Evil käyttää kiinteitä kamerakulmia vapaasti oikealla analogitatilla liikuteltavan näkymän sijaan. Kivikautinen ratkaisu toimii välttävästi, mutta aiheuttaa silti aivan liikaa ongelmia, kun jokin tärkeä paikka jää nurkan taakse piiloon tai pelatessaan lähteekin kulkemaan väärään suuntaan kuvakulman muutoksen takia. Suurin murhe tulee kuitenkin säällisen lukitusjärjestelmän puutteesta: parhaassa tapauksessa täytyy yrittää osua sokkona ilman lukitusta ruudun ulkopuolella lentävään viholliseen.
Krome Studios on ilmeisesti vasenkätisten luvattu firma, koska juuri sellaisilta kontrollit tuntuvat. Puolivillainen lukitus kohteeseen tehdään oikealla liipaisimella ja aseella ampuminen vasemmalla liipaisimella: siis täsmälleen päinvastoin kuin peleissä yleensä. The Science of Evil on kuitenkin lähinnä mätkintäpeli ja siihen tarkoitetut napit toimivat ihan hyvin hetken opettelemisen jälkeen. Mitään strategiaa ei tarvita, vaan eteenpäin pääsee yhtä nappia tarpeeksi kauan hakkaamalla.
Pelin kampanja koostuu kuudesta erillisestä Chapteristä, ja kuten jo tuli todetuksi niin kappaleiden välillä ei tunnu olevan mitään yhdistävää tekijää. Valittavia vaikeustasoja on tasan yksi eli mitään valinnanvapautta ei ole. Kenttäsuunnittelussa käsite putkimaisuus on viety aivan uudelle tasolle. Koko peli on kuin ajoittain mutkan tekevä viemäriputki, jossa edetäkseen täytyy aina kulkea tiiviisti yhteen suuntaan. Minkäänlaista valinnanvapautta ei ole ja varsinkin alussa pelaaja saattaa haahuilla ympäriinsä pitkän aikaa ennen kuin joko keksii ratkaisun itse tai lunttaa netistä sen yhden ja ainoan oikean tavan edetä kyseisessä kohdassa.
Rumuutta vaikka kaverille jakaa
Graafisesti uusin Hellboy-peli on luokattoman ruma: yksityiskohtia ei ole oikeastaan missään ja kaikkea leimaa yleinen sameus ja epäselvyys. Teräväpiirron aikakausi alkoi jo useita vuosia sitten ja tällaisen sotkuisen roskan syöttäminen pelaajille ei enää käy laatuun. Jostain syystä hahmoanimaatiot on kuitenkin toteutettu sulavasti, joten kehitystiimiin on ilmeisesti iskenyt laiskuus ja ajanpuute.
Äänimaailma on melkein täydellinen epäonnistuminen. Mäiskinnän taustalla soiva musiikki menettelee, mutta samaa biisiä joutuu kuuntelemaan aivan liian usein. Sama pätee myös ääniefekteihin, sillä samojen muks ja pam äänien kuuntelemiseen kyllästyy alle puolessa tunnissa. Suurin yllätys The Science of Evilissä on kuitenkin ääninäyttelijöiden laadukkuus: elokuvista tutut Ron Perlman, Selma Blair ja Doug Jones hoitavat työsarkansa mallikkaasti, mutta valitettavasti se ei paljoa pelasta.
Jaetun ruudun ilo ei ole kaksinkertainen ilo
Hellboyn uusimmassa on myös moninpeli, mutta se tarkoittaa vain ja ainoastaan kampanjan pelaamista kaverin kanssa joko jaetulla ruudulla tai Liven läpi. Kakkospelaaja omaksuu joko kalamaisen Abe Sapienin tai tulisen Liz Shermanin roolin. Myöhemmin pelattavaksi hahmoksi avautuu myös Lobster Johnson, jonka ääninäyttelyn hoitaa mallikkaasti Evil Dead elokuvista tuttu Bruce Campbell.
Splitscreen toimii, mutta kuvaruudun puolittuminen yhdistettynä kiinteisiin kamerakulmiin tuottaa vielä vähän lisää ongelmia tavalliseen yksinpeliin verrattuna. Jostain syystä Liven läpi kaverin kanssa tandemilla on se tapa, jolla uuden Hellboyn pelaaminen ärsyttää kaikkein vähiten: tapahtumat etenevät nopeasti eikä kuvaruudun puolittuminen häiritse. Valitettavasti tämäkin osa-alue on jätetty puolitiehen: kaverin kuollessa häntä ei voi elvyttää (kuten esimerkiksi Gears of Warissa), vaan peli keskeytyy ja alkaa edellisestä tallennuspisteestä.
Epäonnistunut haiseva läjä
Hellboy: The Science of Evil on jokaisella osa-alueellaan alamittainen tekele. Grafiikka on luokattoman rumaa, äänimaailma toistaa itseään liikaa ja kenttäsuunnittelun putki on kuin suoraan kultaiselta 80-luvulta. Kun tähän vielä lisätään täysin käsittämätön tarina ja sanalla sanoen kummalliset kontrollit niin lopullinen tuomio on selvä: tätä peliä ei voi suositella edes Hellboyn kovimmille faneille.