Kaljukuuppainen, kaikkien rakastama herra 47 on tehnyt neljännen paluunsa Hitman: Blood Moneyssä. Pelisarjan neljännen osan on kehittänyt edellisistäkin osista tuttu IO Interactive. Mutta miltäpä tylyn tyylikäs palkkamurhaaminen tuntuu Xbox 360:llä?
Hitman-pelit ovat poikkeuksetta olleet kelpo viihdettä ja niiden tehtävät ja juonikuviot ovat myös olleet vähintään erittäin kelvollisia. Hitman: Blood Money ei ole poikkeus. Juonta kuljetetaan tällä kertaa takautumien omaisesti – kahden miehen keskustellessa palkkamurhista ja herra 47:n edesottamuksista alkaa aina uusi tehtävä. Idea nostattaa jännitystä, varsinkin kun miehet sattuvat puhumaan 47:n ympärillä kiristyvästä verkosta ja hänen lopullisesta kohtalostaan. (Ja kyllä, tämä tapahtuu jo pelin alkuhetkillä.) Ongelmia on kuitenkin – tehtävien keskellä aiemmin välidemossa puhutut asiat jäävät usein tapahtumatta ja/tai unohtuvat taka-alalle. Ensimmäinen johtunee juonen kirjoittajan ja pelintekijöiden puutteellisesta yhteistyöstä ja jälkimmäinen taas loistavista tehtävistä.
Taktisen tyylikäs tylyttäjä
Tehtävät ovat todella Hitmanin parasta antia tälläkin kertaa. Aiemmissa osissa suurin osa tehtävistä tarjosi muutamia eri ratkaisuja iskun toteuttamiseen – Blood Money laittaa kuitenkin roimasti paremmaksi. Murhat voi toteuttaa onnettomuutena (yleensä 2 vaihtoehtoa), myrkyttämällä ruuan tai juoman, läheltä hiljaisesti (myrkky suoraan kaulaan, kuristaminen), lähitaisteluaseilla tai -liikkeillä, kaukaa pommilla (pommi suoraan kohteen lähellä, tai viritettynä romahduttamaan rakenne/esine kohteen päälle, ansoitettu esine), vaimennetuilla aseilla, meluisilla aseilla ja tietysti erittäin kaukaa tarkkuuskiväärillä. Lisäksi tärkeää osaa näyttelevät vastustajilta tai siviileiltä otettavat valeasut, joilla voi aueta tärkeä väylä kohteen luokse. Jokaisesta tekotavasta on myös tietysti variaatioita riippuen uhrin sijainnista.
Edelliseen kun lisätään laajat ja moniulotteiset tehtävät, joissa on monia eri kohteita, kuten tapettavia ja suojeltavia ihmisiä sekä noudettavia esineitä, voivat näppärimmät jo päätellä, että tehtävissä menee parhaimmillaan pitkä aika. Mutta ei siinä vielä kaikki! (TV-Shop TM) Lisäksi hittimiehen nimikkopelissä on kenttäsuunnittelukin huippuluokkaa. Pelin kartat ovat laajoja, monitahoisia ja mikä tärkeintä: uskottavia arkkitehtuuriltaan (ei siis eteisen kautta ainoastaan vessaan ja sieltä vasta olohuoneeseen ). Tämä lisää yllättävän paljon todentuntuisuutta tehtäviin.
Perinteisesti tehtävistä saa myös lopussa arvosanan ja sen lisäksi rahallisen palkkion, johon on laskettu arvosanasta saatu lisä ja peruspalkka tehtävästä. Vähennyksiä taas tulee sivullisten tappamisesta ja tavaroiden jättämisestä edelliseen kenttään. Suoritetun tehtävän päätteeksi saa myös lukea iskusta lehtijutun, jonka sisällössä kerrotaan kaikki vihjeet tappajan henkilöllisyydestä (niitä ei tietystikään todellisilla palkkamurhaajilla ole), tappotavoista, taustoista ja muista. Tehtävistä saadulla rahalla voi taas parannella varusteita ja erikoisaseita. Ero parannelluissa aseissa on merkittävä, joten tämä ominaisuus on todellakin käyttökelpoinen ja hyvä. Esimerkiksi edellisistäkin osista tutun Silverballer-aseen saa paranneltua kahteen pistooliin, äänenvaimentimiin, täysautomaattiseksi, lippaan saa laajennettua, aseeseen saa punapiste- ja lasertähtäimen ja erityyppisiä luoteja.
Hiljainen ja salainen toteutustyyli palkitaan myös sillä, että Notoriety-lukema ei nouse. Jos taas menee tehtäviin aseet laulaen, jättää todistajia henkiin ja/tai ei hävitä turvakameroiden nauhoja voi yhtäkkiä huomata, että tehtävien toteuttaminen vaikeutuu (vartijat ja viholliset epäilevät ja saattavat jopa tunnistaa) ja loppujenlopuksi herra 47:n naama komeilee sanomalehden etusivulla.
Kun kaiken edellä mainitun laskee yhteen voi ymmärtää, miksi Hitman: Blood Moneyn tehtävien suorittamisessa voi helposti mennä reilusti yli muutama tunti – varsinkin, jos pyrkii parhaaseen mahdolliseen Silent Assassin -arvosanaan. Parhaimmillaan tehtävät muistuttavat jonkinlaista veristä virtuaalishakkia, jossa opetellaan vastustajan liikkeet ja edetään pienenpienillä siirroilla kohti viimeistä kohdetta.
Oletuksena olevan kolmannen persoonan kuvakulman lisäksi IO Interactive on kuin vasemmalla kädellä luonut lähes täydellisen FPS-kontrollin. Tämä aiheuttaa sen, että välillä on pakko kaivaa tappiinsa kustomoidut Silverballerit esiin ja tapetoida seinät verenpunalla ja suolenpätkillä.
Musiikki on erinomaista. Jo alkuvalikoissa soiva Franz Schubertin Ave Maria aiheuttaa kylmiä väristyksiä ja meno jatkuu pelissäkin samankaltaisena. Jesper Kydin säveltämä Hitman: Blood Money Official Soundtrack on myös ehdoton hankinta pelin ystäville, vaikkakaan harmittavasti juuri Ave Mariaa ei siltä löydy. Muu äänimaisema on myös laadukkaasti toteutettu, joskaan ei säväytä varsinkaan kuunneltuna 5.1-äänijärjestelmän kautta. Takakaiuttimia käytetään liian konservatiivisesti, vaikka varaa olisi ollut enempäänkin.
Kaljun kostajan karu kuori
Mutta mitäpä moitittavaa Hitmanista sitten löytyy. Jos aloittaisin puupökkelömäisistä vihollisista ja varsinkin näiden, edelleen, puupökkelömäisestä järjenjuoksusta. Jo ohjekirjasta voi päätellä, että järjenlahjat eivät ole jakautuneet pelien maailmassa tasaisesti. Hienosti nimetty The Professionals Methology – Theory & Execution neuvoo pelaajaa harhauttamaan vihollisiaan heittämällä kolikko vihun lähelle tai sammuttamalla valot. Onneksi sentään kaikista haastavin vanha klassikko, olalle näpäyttäminen väärältä puolelta, on jätetty pois. Kolikon ja valokatkaisijan vetovoima on nimittäin ilkeille vartijoille liian suuri. Välillä nämä yrittävät tuijottaa maassa viattomasti makaavan kolikon hengiltä jopa puolen tunnin ajan ja rauhallisen oloinen valokatkaisija saa samankaltaista kohtelua. Ja kah! Teepä sama uudestaan (ja uudestaan), niin lähimuistinsa kadottanut vihollinen toistaa samaa rituaalia vaikka tunnista toiseen. Käsittämättömät käyttäytymiset eivät suinkaan tähän lopu, mutta en jaksa kaikkia luetella.
Vihollisten mahdollinen vaikeus ja täpärät tilanteet ovat edelleen kotoisin liikereittien ohjelmoijien näkemyksestä. Viholliset kulkevat samaa reittiä, tekevät tunnista toiseen samat asiat (6 kertaa vessaan tunnissa?) ja pelaajan tehtäväksi jää näiden reittien ja tekemisien opiskeleminen. Yllättävyyttä ei siis ole juurikaan, jos kaiken on ottanut huomioon. Onneksi se on lähes mahdotonta ainakin ensimmäisellä kertaa. On pakko kuitenkin pohdiskella, mitä kaikkea pieni ennalta-arvaamattomuus olisi pelille antanut…
Xbox 360:llä on myös yksi suuri riippakivi – se on vain yksi konsoli kolmen muun kehitysalustan joukossa. Ja valitettavasti nämä kolme muuta ovat edellisen sukupolven konsoleita. Ulkoasu on siis vähintäänkin puutteellinen. Selvästikin hulppeaa next-gen-ulkoasua on yritetty hakea laittamalla pienoisen muovinen pinnoite kaikille kasvoille ja aavistus bump mappingia seiniin – näiden puolittaisella käytöllä onnistutaan kuitenkin saamaan vain aavistuksen nukkemaisia ihmisiä ja hassunnäköisiä seiniä. Suurimmaksi saavutukseksi voisi laskea ehkäpä New Orleans -tehtävän katujen ihmisvilinän, mutta se on todennäköisesti sama alustasta riippumatta.
Lopussa loppuu sopivat sanat
Hitman: Blood Money on ehdoton hankinta taktisesta hiiviskelystä pitäville – räiskimällä peli menee hukkaan ja pelin lyhyys paljastuu. Jos malttaa mielensä, tästä pelistä saa rahalleen ehdottomasti vastinetta.
Jos grafiikka on sinulle tärkeintä, kannattaa Hitman hankkia vain varauksin. Karun ulkomuodon unohtaa nopeasti kuumottavien tehtävien keskellä. Peliä riivaa kuitenkin iso ”EDELLISTÄ SUKUPOLVEA” -leima, joka heijastuu muuallekin kuin grafiikkaan – esimerkiksi vihollisten tekoälyyn.
Pelillä on PEGI 18+ -merkintä.