Tanskalainen indie-pelikehittäjä Playdead iski kultasuoneen tuomalla markkinoille LIMBO:n, joka otettiin vastaan ylistäen. Vuonna 2010 julkaistu peli on sittemmin julkaistu kaikille suurimmille alustoille, eikä täysin syyttä; kyseessä on yksi kirkkaimpia tähtiä indie-pelien joukossa. Oli selvää, että saavutetun suosion saattelemana Playdeadin tarina oli vasta alussa. Vuonna 2014 julkistettiin pelitalon seuraava projekti nimeltä Inside. Muutamaa lykkäystä myöhemmin Inside saapui vihdoin Xboxin kauppapaikalle kuluvan vuoden kesäkuussa ja Playstationille elokuussa. Odotus oli päättynyt, mutta voisiko Inside yltää lähellekään LIMBO:n nerokkuutta?
Pintaa syvemmälle
Kostea, sumuinen, pimeä metsä. Puskan läpi syöksyy pieni hätääntyneen oloinen punapaitainen poika, joka näyttää pakenevan jotakin. Kuka hän on? Mitä hän pakenee? Miksi pieni hän on yksin metsässä? Insiden ensimmäiset minuutit herättävät paljon kysymyksiä, mutta vastauksia ei tarjota pelaajalle valmiiksi pureskeltuna.
Alkuhämmennyksen jälkeen liikkeelle päästään varovaisin ja odottavin tunnelmin. Äänimaailma syventää kuvaa sateisesta metsästä, ja tunnelma on välittömästi aistittavissa. Lähistöllä näkyy kaksi taskulamppujen valokeilaa. Ne kuuluvat aseistautuneille miehille, jotka tuntuvat etsivän jotakin. Taidanpa hiippailla ohi. Varovasti nyt, vielä vähän, vielä vähän… PAM PAM! Sotilas kääntyy juuri väärällä hetkellä, ja enempää kyselemättä pistää tarkalla laukauksella pienen viattoman pojan elottomaksi. Säikähdyksestä toipuminen vie hetken, ja kysymysten määrä vain kasvaa. Tällaisille tilanteille perustuu koko Insiden viehätys. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan pulman takana odottaa, ja virheistä rokotetaan brutaalein tavoin, jotka herättävät lievää ahdistusta. Kyseessä on kuitenkin vain pieni viattoman oloinen poika!
Kolmesta neljään tuntiin kestävä seikkailu on täynnä yllätyksiä, jotka pitää kokea itse. Scifiin taittava tarina edistyy riittävällä tahdilla pitääkseen mielenkiintoa yllä. Juuri kun luulee nähneensä kaiken, heittää eräs merkittävä käänne koko pakan sekaisin, ja jättää pelaajan suun ammolleen. Insideä kannattaa lähestyä kuin hyvää kirjaa: Jokainen kokee sen omalla tavallaan, eikä oikeita tai vääriä tulkintoja ole.
Pulmallinen elämä
Sielultaan Inside on edeltäjänsä tapaan 2D-puzzle -platformer, eli ongelmanratkontaa höystettynä 2D-tasohyppelyllä. Eteen ilmestyviä aivopähkinöitä ei edes välittömästi tajua puzzleiksi, vaan monet tilanteet vaikuttavat ensin hiippailu- ja toimintakohtauksilta. Pohjimmiltaan puzzlet perustuvat kuitenkin ajoitukseen, liikkuvien esineiden kontrollointiin ja suuremman kokonaisuuden hahmottamiseen. Kuulostaa siis ihan tavanomaiselta puzzle-peliltä? Väärin. Pulmat tuntuvat tuoreilta, omaperäisiltä ja loogisilta, eikä samoja ideoita kuluteta loppuun. Pääasiallisesti tilanteisiin löytyy ratkaisu suhteellisen nopeasti, mutta täysin läpijuoksua peli ei ensimmäisellä läpipeluukerralla ole.
Syynä helpohkoihin ratkaisuihin lienee jo Limbossa esiintynyt pelimekaniikkojen vähyys. Kaikki olemassa olevat temput on kokeiltu läpi nopeasti, joten tie nousee totaalisesti pystyyn vain harvoin. Pelissä käytetään kahta näppäintä ristiohjaimen lisäksi. Toisesta hypätään, ja toisella tartutaan, joten vaihtoehtojen kirjo on rajallinen. Oivaltamisen iloa on paljon luvassa, mutta yksikään pulma ei aiheuta pitkällisen mietinnän seurauksena keksityn ratkaisun oikeuttamia riemunkiljahduksia. Toisaalta kyseessä voi olla tietoinen ratkaisu, jotta jokainen voi nauttia pelin sisällöstä, eikä unohtumaton loppu jää kokematta vaikean puzzlen takia.
Niin kaunis on hiljaisuus
Jos unohdetaan hetkeksi tarinankerronnan nerokas taiteellinen lähestymistapa, ja tuoreelta tuntuvat puzzlet, nousee seuraavana esiin Insiden häkellyttävän kaunis graafinen anti. Tekstuurien kanssa ei ole sorruttu pieneen kikkailuun, vaan pelkistetyn kauniit pinnat ja monimuotoiset efektit ovat näyttäviä sekä uskottavia kaikilla pelin osa-alueilla. Ihmishahmot liikkuvat luontevasti, ja taiteellinen linja pysyy tasaisen vahvana läpi vaihtelevien ympäristöjen. Harvoin tulee eteen vastaavia tapauksia, jossa trailerissa nähty pelikuva ei tee oikeutta itse pelin visuaaliselle silmäkarkille. Äänimaailma on myös hiottu vastaamaan pelin tunnelmaa, ja syventämään immersiota entisestään. Musiikkia ei ole, mutta joskus hiljaisuus on parasta musiikkia pitämään tunnelmaa yllä. Pelikokemus on parhaimmillaan hyvillä kuulokkeilla, jotka tukevat tilaääniä mahdollisimman laajasti.
Vihastut tai ihastut
Loppujen lopuksi kaiken silmäkarkin ja pelillisen nerokkuuden alla piilee teos, joka ei ole kaikkien makuun. Omaperäinen lähestymistapa ja pelaajan pakottaminen omien aivosolujen käyttämiseen ei miellytä kaikkia. Hosumalla ei pääse pitkälle, ja pelin tempo onkin puzzlemaisen maltillinen. Kesto on suhteellisen lyhyt, eikä läpipeluuarvoa käytännössä ole lainkaan. Toisaalta kun sisältö on koko kestonsa ajan niin laadukasta ja tunnelmallista, ei lisää jää edes kaipaamaan. Lopputekstien ilmestyessä ruutuun en voinut kuin hämmästellä sitä matkaa, jonka Inside oli minulle tarjonnut. Kyseessä on mestariteos, joka rakentaa viehätyksensä tekojen, eikä sanojen ympärille. Jos pidit Limbosta, tulet rakastamaan Insideä.