Iron Man eli kotosuomeksi Rautamies lentää rakettisaappaineen konsoleille kaikkien Marvel-fanien iloksi. Elokuva osoittautui mielestäni parhaimmaksi supersankarielokuvaksi sitten Spider-Man 2:n. Lisenssipeleillä eivät odotukset yleensä lepää kovinkaan korkealla, mutta elokuvan nähtyäni olin todella intoa täynnä päästä täyttämään rautaisen kostajan saappaat virtuaalisella taistelukentällä. Valitettavasti odotuksia ei olisi kannattanut nostaa elokuvan katsomisella. Tällä kertaa rauta taisi olla ruosteessa jo uutena.
Lisenssipelien kirous iskee jälleen
Marveleita on tullut luettua elämäni aikana kasakaupalla ja Rautamies on ollut aina yksi monista suosikeistani. Miljonääri, naistenmies, alkoholisti, keksijä ja tiedemies Tony Starkista löytyy ristiriitaa, draamaa ja toimintaa. Rautamiehessä on täydelliset ainekset videopeliin. Elokuvan ja lukemattomien sarjakuvien takia lähdemateriaalista ei ole pulaa. Kovasti haluaisin, että Segan julkaisema Iron Man olisi osoittautunut lähteidensä arvoiseksi, mutta kehittäjä Secret Level on joko yrittänyt purra aivan liian isoa palaa tai sitten resurssit ovat vedetty alta kesken kaiken. Kaikesta huokuu valtava keskeneräisyys ja tuntuu kuin iso osa pelistä olisi jäänyt varhaisen demon tasolle.
Iron Man virittää pelaajalle 13 tehtävää suoritettavaksi Rautamiehenä. Pelin tapahtumat seuraavat löyhästi elokuvan juonta tai oikeammin esittävät siitä hieman sarjakuvista johdetumman version. 13 tehtävää ei ole häävisti ja Pekka Peruspelaaja pystyy vallan mainiosti suorittamaan ne normaalilla vaikeustasolla muutamassa hassussa päivässä. Vaihtelua on niukalti luvassa. Kaikesta selviää tuhoamalla tietyt kohteet, olivat ne sitten laukaistavia ohjuksia tai omiin taisteluhaarniskoihinsa sonnustautuneita konnia. Lisähaastetta annetaan sivullisten suojeluun liittyvissä Hero-vaatimuksissa, jotka eivät ole välttämättömiä etenemisen kannalta. Tehtävien välissä päivitellään rautahaarniskaa kestävämmäksi ja tuhovoimaisemmaksi tehtävässä ansaituilla varoilla. Vähän kummastuttaa mitä hynää sitä muka paikkojen ja vihollisjoukkojen pirstaleiksi panemisesta kertyy. Kaiketi Rautamies hoitelee vapaa-ajallaankin rautaromun kierrätyshommiakin.
Piuh piuh, sanovat repulsorit taukoamatta
Rautamies liikkuu ja lentää mukavasti jälkipoltinten porottaessa punaisena. Ohjauksessakaan ei ole oikeastaan mitään vikaa ja se tuntuu hauskalta. Pelin tuhoon tuomitseva pääongelma löytyy oitis pelin perustaistelumekaniikassa. Viholliset yksinään eivät ole mitenkään vaikea päihittää. Niitä voi ammuskella repulsoreilla (Rautamiehen läjäytin), ohjuksilla, pätkiä vierestä tai napata kiinni vauhdissa ja pistää lunastuskuntoon. Tilanne muuttuu, kun vihuyksiköitä on vastassa useampi tai voimakkaampi superpahis. Silloin ruutu on niin täynnä ohjuksia ja tulitusta, että vihollisia lähestyminen tietää varmaa hengenlähtöä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää tulittaa itse mahdollisimman kaukaa ja sellaisissa kulmista, että vihollistulen saa minimoitua. Kaikista eniten naurattavat pomotaistelut. On niin hulvatonta ampua minuuttikaupalla näkökentän rajoilla olevaa tikku-ukkoa, jonka ylipäätänsä löydät ruudulta ainoastaan oranssin tähtäysympyrän ansiosta. Kaiken lisäksi vihollisaseiden kantama ja hakeutuvuus on idioottimaisen mittava, joten ohjuksia saa koko ajan olla väistelemässä tai yleensä ottamassa vastaan. Pelistudiossa on varmaan liian myöhäisessä vaiheessa huomattu, että ellei vihollisten tulivoimaa kasvateta, ei pelissä olisi yksinkertaisesti mitään vaikeusastetta.
Audiovisuaalinen toteutus ei auta yhtään parantamaan pakettia. Ympäristöt ovat tylsän näköisiä ja yleisestikin grafiikat pyörivät parhaimmillaankin keskinkertaisuuden rajamailla. Välillä animaatiossa näkyy selvää nykimistä ja varsinkin suurien vihollisparvien kanssa pelillä on vaikeuksia pysyä perässä. Tehtävien välissä näytettävät välivideot saavat tönkköisyyden ja huulisynkän sekoilujen takia melkein itkemään.
Rautaa vai roskaa?
Iron Man ei keskenkasvuisuudestaan huolimatta ole aivan täydellinen romukasa. Jos lopulta hyväksyy pelimekaniikan älyttömyyden, pystyy pelin parissa viihtymään edes hetkittäin. Rautamiehen ohjastaminen on perustuntumalta hauskaa ja välillä peli antaa pieniä väläyksiä potentiaalistaan, mutta sitten palaa auttamattomasti sormia väsyttävään monotoniaansa. Yksitoikkoiset tehtävät eivät käytä mitenkään hyväkseen Rautamiehen tarjoamia mahdollisuuksia. Pelissä pelaajan arsenaali on kokonaiset kolme asetta! Missä ovat kaikki Starkin lukemattomat keksinnöt, aseet ja hilavitkuttimet?
Juonellisten tehtävien lisäksi pelattavaa ei juurikaan jää. Muutama yksinkertaista ”tuhoa 80 vihollista 10 minuutissa” -sotaa löytyy, ja suoritushaluiselle saavutukset tarjoavat tietysti hieman lisäpontta. Lyhyenläntään kokonaisuuteen ne eivät tarjoa mitään sellaista, joka lisäisi pelin arvoa ja käyttöikää merkittävästi. Täysihintaisena Iron Mania ei voi suositella. Rautamiehen tai Marvelin kovien fanien kannattaa mieluummin vuokrata tai etsiä peli jonkin ajan päästä alelaarista. Sieltä se varmasti tulee löytymään kaverinsa Teräsmiehen (paluun) vierestä muutamalla kympillä.