Tomb Raider nousi takaisin toimintapelien kärkikastiin vuonna 2013, kun Crystal Dynamics uudelleenkäynnisti onnistuneesti pelisarjan maailman, tarjoten pelaajille huomattavasti kypsemmän ja uskottavamman tarinan. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun samainen pelinkehittäjä uudisti haudanryöstäjän seikkailuja, vaan vuonna 2010 julkaistu Lara Croft and the Guardian of Light tarjosi pelaajille isometrisestä kuvakulmasta kuvattua toiminnallista ongelmanratkontaa. Jatkoa tälle varsin viihdyttävälle, yhteistyöpelitilaa tukevalle pulmatoiminnalle jouduttiin odottelemaan hieman yli neljä vuotta. Viime vuoden joulukuussa Lara Croft and the Temple of Osiris -nimeä kantava jatko-osa näki kuitenkin päivänvalon, ja pelisarjan fanit pääsivät taas harjoittamaan aivonystyröitään haudanryöstön ohessa.
Osiriksen keppi
Tällä kertaa maailmankuulu haudanryöstäjä matkaa Eqyptin kuuman auringon alle metsästämään muinaisen Osiris-jumalan mystistä sauvaa. Yksinkertaiselta tuntuva ryöstöretki saa nopeasti ikävän käänteen, kun kilpaileva haudanryöstäjä Carter laukaisee muinaisen kirouksen, joka vapauttaa pahamaineisen Seth-jumalan. Tuhansien vuosien lepo ei ole tietystikään onnistunut lepyttämään Sethin luonnetta, vaan pahansuopaisuutta uhkuva jumala julistaa heti pistävänsä koko maailman polvilleen. Peruuttamattomalta näyttävä tilanne saa kuitenkin yllättäen pienen toivon pilkahduksen, kun kirouksen myötä henkiin heräävät myös Osiris-jumalan edesmennyt vaimo ja poika, IsIs ja Horus. Tämä muinainen parivaljakko kertoo haudanryöstäjille, että Seth on vielä mahdollista pysäyttää, mutta siihen pystyy vain ja ainoastaan Osiris. Kuoleman valtakuntaa hallitsevan jumalan herättäminen ei olisi kuitenkaan mikään helppo tehtävä, vaan sen suorittamiseksi nelikon täytyisi ensiksi löytää kyseisen herran piilotetut ruumiinosat. Temple of Osiriksen tarina on kaiken kaikkiaan hyvin suoraviivainen ja jääkin hyvin nopeasti muun toiminnan taka-alalle. Pelissä kuullaan kyllä ajoittain nelikon jutustelua ja Seth-jumalan uhoa, mutta mistään varsinaisesta tarinankerronnasta ei kyllä voida puhua. Osiriksen ruumiinosien metsästäminen toimiikin lähinnä vain hyvänä tekosyynä viedä pelaaja erilaisten pyramidien sisuksiin.
Käytännössä Temple of Osiriksen pelimaailma koostuu yhdestä avoimesta alueesta, josta löytyy useita erilaisia pyramideja pelattavaksi – kyseessä on siis eräänlainen ”hubi-alue”, joka nitoo yhteen varsinaiset pelialueet. Kyseinen ratkaisu tuntuu jokseenkin oudolta, sillä pelaaja ei voi koluta pyramideja läpi haluamassaan järjestyksessä – miksi ei siis vain heittää pelaajaa uuteen tasoon välivideon vauhdittamana? Hubi-alueen edestakainen tallustelu alkaakin nopeasti tuntumaan puuduttavalta, varsinkin kun kyseisen alueen kartta on toteutettu siten, että oman hahmon olinpaikan hahmottaminen on välillä haastavaa. Entistä ärsyttävämmäksi ratkaisusta tekee se, että peli ei sisällä mitään pikamatkustusominaisuutta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos pelaaja haluaa pelata jonkin tietyn tason uudestaan läpi, täytyy kyseinen pyramidi ”manuaalisesti” etsiä alueelta. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä ei sinällään ole mikään hirveän suuri alue, mutta sen tarpeettomuus ja huono toteutus herättävät epäilyksen koko teoksen yleislaadusta.
Pähkinöitä ja ruutia
Temple of Osiriksen varsinaiset pelattavat kentät ovat onneksi kuitenkin hieman tarkemmin mietittyjä ja tarjoavat pääosin varsin viihdyttäviä haasteita. Kukin kenttä sisältää sopivassa määrin toimintaa ja ongelmanratkontaa, joten meno ei käy missään vaiheessa liian laahaavaksi räiskinnästä pitäville, mutta ei myöskään liian hektiseksi pulmista pitäville. Pelin alhainen vaikeustaso takaa myös sen, että toimintasankarit eivät joudu liian kovien pähkinöiden eteen, eikä pulmanratkojilta vaadita huippuluokan räiskintärefleksejä. Toisaalta tämä johtaa myös siihen, että haastetta kaipaavat pelaajat eivät saa paljoakaan irti tästä haudanryöstökeikasta. Helppoa vaikeustasoa on tosin pyritty paikkaamaan erillisillä vapaaehtoisilla haasteilla, jotka pistävät jo vähän kokeneemmankin pelaajan taidot koetuksille. Kukin kenttä sisältää aina esimerkiksi aika- ja pistehaasteen, jotka kannustavat pelaajaa läpäisemään kentän tietyn aikarajan sisällä tai mahdollisimman suurella pistemäärällä. Tämän lisäksi peli sisältää myös erillisiä pulmanratkontahuoneita, jotka vaativat yleensä jo hieman useamman aivonystyrän aktivointia.
Haasteiden suorittamisesta pelaaja palkitaan joko uusilla aseilla tai kykyjä tehostavilla esineillä. Kaikkien kenttäkohtaisten haasteiden suorittaminen yhdellä kerralla on käytännössä mahdotonta, joten haastehaukat joutuvat pelaamaan kunkin tason useamman kerran – näin pelistä saa tietysti myös huomattavasti enemmän pelitunteja irti. Ikävä kyllä haasteiden hinkkaaminen käy nopeasti ärsyttäväksi, sillä kenttiä ei pysty aloittamaan kesken kaiken alusta, vaan valikoiden kautta pystyy hyppäämään vain edelliseen välitallennuspisteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka pelaaja huomaisi esimerkiksi kesken läpijuoksun, ettei vaadittava aikaraja mene rikki, on kyseinen kenttä silti pakko talsia loppuun asti, ennen kuin uuden yrityksen voi aloittaa.
Pulmien ratkaisun ja ansojen välttelyn ohella pelaaja joutuu tietysti usein myös turvautumaan perinteisten tuliaseiden apuun, sillä maailmanvalloitusta havitteleva Seth-jumala usuttaa pelaajan kimppuun monenmoisia kätyreitä. Vastaantulevien öykkäreiden käsittelemiseksi pelaajalle tarjotaan kuitenkin varsin kattava arsenaali tulivoimaa, jonka ansiosta isommatkin viholliset kaatuvat kyllä ilman suurempia sydämentykytyksiä. Tavallisten rivimiehien lisäksi vastaan tulee ajoittain myös pomotaisteluita, joiden päihittäminen vaatii usein pelkän räiskinnän lisäksi ripauksen viekkautta.
Lara Croft and the Temple of Déjà vu
Visuaalisesti Temple of Osiris tuottaa pienen pettymyksen. Kyseessä ei sinällään ole mikään ruma peli, vaan vain vanhan näköinen – nopealla vilkaisulla voisikin luulla pelaavansa vuonna 2010 julkaistua isoveljeä, eikä uudella raudalla pyörivää jatko-osaa. Äänipuolella kirkkaimman pystin vie ehdottomasti pelin ääniraita, joka kuulostaa kuin se olisi koottu Brendan Fraserin tähdittämistä Muumio-elokuvista. Toisaalta, pelissä kuultava dialogi on sen verran kamalaa, että sen rinnalla mikä tahansa äänensärinä kuulostaa mielekkäältä.
Kaiken kaikkiaan Lara Croft and the Temple of Osiris on melko keskiverto teos, eikä onnistu yllättämään samalla lailla kuin edellisosa – lähinnä koska kyseessä on melkein täysin sama peli, niin pelimekaanisesti, kuin myös audiovisuaalisesti. Pelin ainoaksi todelliseksi valttikortiksi jää yhteistyöpelimoodi, jonka pelaajamäärä on nostettu edellisosan kahdesta pelaajasta neljään pelaajaan. En kuitenkaan ikävä kyllä osaa sanoa paljonko kyseinen ominaisuus tuo lisäarvoa pelille, sillä tämä arvostelu pohjautuu läpipeluuseen, jonka suoritin yksinäisenä sutena. Mainittakoon kuitenkin, että edellisosa oli oikein hauskaa viihdettä kaverin kanssa, joten voisi olettaa, että sama pätee myös Temple of Osirikseen. Toisaalta, eipä se kavereiden mukaan tuominen poista pelissä olevia puutteita tai korviin ja silmiin puskevaa vahvaa déjà vu:n tunnetta.