Teini-ikä on omituista aikaa, erityisesti, jos huomaa kesken koulupäivän pystyvänsä hallitsemaan ajan kulkua.
Life Is Strange on Dontnod Entertainmentin kehittämä ja Square Enixin julkaisema viisiosainen interaktiivinen tarinapeli. Sen ensimmäinen jakso Chrysalis potkaisee pelin tapahtumat liikkeelle ja tutustuttaa sen maailmaan ja päähenkilöihin. Oregonin Arcadia Bayhin sijoittuvan pelin päähenkilö Max Caulfield on palannut entiseen kotikaupunkiinsa opiskelemaan valokuvausta maineikkaassa Blackwell Academyssa. Max on ujo, epävarma ja hiljainen 18-vuotias tyttö – ei siis ihan tavallinen pelihahmo. Kesken koulupäivän Max joutuu vahingossa ikävän tapahtuman silminnäkijäksi ja huomaa voivansa kelata aikaa taaksepäin ja vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Yhden päivän aikana Max ehtii joutua jos jonkinlaisiin hankaluuksiin ja pelottaviinkin tilanteisiin. Mukaan kuvioihin hyppää vielä entinen paras kaveri Chloe, joka polttelee pilveä sekä riitelee isäpuolensa kanssa. Ashly Burchin ääninäyttelemä kapinallinen Chloe toimii hyvänä kontrastina aralle ja varovaiselle Maxille.
Pelimekaniikkansa puolesta Life Is Strange muistuttaa hyvin paljon Telltalen pelejä; kolmannesta persoonasta kuvattua hahmoa kuljetetaan ympäriinsä ja ollaan vuorovaikutuksessa mielenkiintoisten esineiden ja ihmisten kanssa. Välillä napsitaan selfieitä ja tekstaillaan kivan pojan kanssa. Hallitsevin elementti on kuitenkin Maxin kyky kelata aikaa taaksepäin ja näin vaikuttaa tapahtumien kulkuun tai estää jotain tapahtumasta kokonaan. Puuttuako hankalaan tilanteeseen, nuuskiako kaverin roskista, kostaako kiusaajalleen? Elämä on täynnä valintoja, ja valinnoilla on seurauksensa. Peli ilmoittaa teoista tai tekemättä jättämisistä, joilla on seurauksensa. Kelatako aikaa taaksepäin, jotta voi toimia toisin? Vai jatkaako eteenpäin seurauksista piittaamatta? Yhden jakson jälkeen on vielä vaikea sanoa, kuinka paljon valinnoilla on lopulta merkitystä pitkällä aikavälillä, mutta pientä perhosefektiä oli jo ensimmäisen jakson aikana havaittavissa.
You are not crazy. You are not dreaming.
Niin, montako kertaa itse on toivonut, että voisi kääntää kelloa taaksepäin ja jättää jotain tekemättä tai sanomatta. Aika monta. Ajan hallinta ei toki ole missään määrin ennennäkemätön teema peleissä tai elokuvissa, mutta Life Is Strange vie sen täysin uudenlaiseen ympäristöön. Pelin sotatantereena toimii amerikkalaisen collegen kampus kaikkine stereotyyppeineen – löytyy suosittuja tyttöjä, rikkaita poikia, urheilijatolloja ja taiteilijoita; ilkimyksiä, hipstereitä ja luusereita – ja roppakaupalla draamaa.
Dialogi on toisinaan kornia ja välillä jopa hieman noloa, mutta niinhän sen kai kuuluukin olla. Itse en ainakaan teininä(kään) päästellyt suustani kovin fiksuja tai henkeviä juttuja. Dontnod on ripotellut peliin – aina päähenkilön nimeä myöten – hengästyttävän määrän viittauksia niin kulttileffoihin, tunnettuihin valokuvaajiin, kirjallisuuteen kuin sosiaalisen median ja digiaikakauden ilmiöihin. Pelin äänimaailma on miellyttävä, ja kohtausten taustalla soiva musiikki on valittu ilmeisen huolellisesti. Pelin soundtrackilta löytyy muun muassa alt-J:n, Mogwain, Bright Eyesin ja Local Nativesin musiikkia.
Jos pelihahmot korvattaisiin ihmisnäyttelijöillä, Life Is Strange kävisi kelpo katkeransuloisesta indie-leffasta, niin indie-kitararock-painotteisen ääniraitansa, dialoginsa kuin Hipstamaticin americana-linssin läpi suodatetun grafiikkansa perusteella. Ihan pelkkää perus indie-hattaraa ei kuitenkaan ole luvassa, siitä pitävät huolen vessassa tapahtuva murha, koulun oppilaan selvittämätön katoaminen ja lähestymässä oleva uhkaava myrsky.
Life Is Strange on todella mielenkiintoinen tuttavuus, ja se onnistuu kuvaamaan teini-iän kömpelyyttä ja epävarmuutta samanaikaisesti unenomaisen lumoavalla ja lähes häiritsevän rehellisellä tavalla. Jään odottamaan seuraavaa jaksoa erittäin positiivisella mielellä.