Lost Planet -pelisarja esitteli Planeetta E.D.N III:n pelaajille vuonna 2007. Tuolloin taistelua käynnisteltiin Akrideja vastaan ikuisen lumen ja jään planeetalla Capcomin japanilaisen kehitystiimin toimesta. Jatko-osa seurasi vuonna 2010 osoittautuen melkoisen rikkinäiseksi peliksi, eikä monikaan varmasti uskonut sarjan jatkuvan. Toisin kuitenkin kävi. Kehitysvastuu siirrettiin Aasian puolelta jenkeille, ja kolmas osa näki kuin näkikin päivänvalon, mutta riittäväkö jenkkitiimin rahkeet pelastamaan rankasti ryvetetyn pelisarjan?
Naavaparran muistelmat
Tarinan lähtökohdat ovat sarjan faneille tutut, mutta kertaus lienee paikallaan. Ihmiskunta taistelee energiakriisin kourissa ja vaihtoehtoisia energialähteita etsitään avaruuden jokaisesta kolkasta. E.D.N III on ikijään peittämä planeetta, jonka pinnalla vellovat massiviset myrskyt ja sisuksissä kuhisee paikallinen Akrid-rotu. Ratkaisu energiakriisiin löytyykin planeetan sisuksista lämpöenergian muodossa. NEVEC-korporaatio päättää ottaa voimavarat käyttöön vaikka väkisin, eikä paikallisen rodun anneta seistä kehityksen tiellä.
Juoni lähtee liikkeelle päähenkilö Jim Peytonin saapuessa NEVEC:in palvelukseen kaivosmiehen pestiin. Työ on vaarallista, mutta motivaattorina toimii kotona odottava vaimo ja lapsi. Pian planeetalle saapumisen jälkeen kuitenkin selviää, ettei kaikki ole kohdallaan. NEVEC:in ja planeetan salaisuuksia lähdetään penkomaan aseet laulaen ja kasapäin Akrideja teurastaen. Tarinaan liittyy muutama mielenkiintoinen juonenkäänne, mutta sama sisältö olisi voitu tiivistää neljään tuntiin kymmenen sijasta. Sankariin luodaan henkilökohtaista sidettä videoviestien välityksellä. Jimin persoona sympaattisena ja hyväntahtoisena miehenä tulee esille vaimon kanssa käytävän viestinnän kautta inhimillisesti ja luonnollisesti. Sankari ei ole vain kylmä könsikäs, vaan myös isä ja aviomies.
Mä joka päivä töitä teen
Peli käynnistyy melko kankeasti. Tempo on aiempia osia huomattavasti hitaampi ja arcade-räiskintä on muuttunut enemmän seikkailupeliksi. Ensimmäinen puolisko vietetään hyvin tiiviisti kaivosduunarin tylsää arkea kuvailevalla peliosuudella, ja löyhät roolipelielementit ovat havaittavissa avoimen liikkumisen ja muiden työntekijöiden kanssa jutustelun kautta. Tehtävät koostuvat lähinnä ”mene tänne, aktivoi tämä, palaa takaisin” -tyyppisistä askareista, joiden tekeminen puuduttaa jo ensimmäisen kolmen tehtävän jälkeen. Räiskintä jaksaa viehättää ensimmäisen tunnin verran, mutta taistelut eivät kehity tarpeeksi pitääkseen mielenkiintoa yllä. Ammuskelu on hauskaa ja leppä lentää, mutta nappi pohjassa räiskiminen käy nopeasti tylsäksi. Kenttäsuunnittelu on niin laiskaa, että taistelut käydään usein aukealla alueella, joten taktikointi jää lähinnä oikein ajoitetun väistämisen harjoittelemiseen. Pomotaisteluita käydään tiheään, mutta samanlaista vastusta höykyytetään parhaimmillaan neljä kertaa, eikä taisteluiden kulku muutu missään vaiheessa. Pelaajan tehtävä on havaita valtava, punaisella korostettu heikko piste ja ampua sitä, kunnes vastus tipahtaa. Sama taktiikka toimii lähes jokaiseen pomovastukseen läpi pelin. Kenttäsuunnittelu paranee loppua kohden ja vastustajatkin saavat pientä vaihtelua, mutta kokonaisuutena taistelu on harmillisen puuduttavaa. Peliä vaivaavat myös lukuisat pienet bugit ja näkymättömät seinät, jotka saavat hermot kireälle erityisesti pomotaisteluiden tiimellyksessä.
Rig’n’Roll
Vaihtelua räiskimiseen tuo kaivosrobotti, jonka puikoissa vietetään paljon aikaa pelin edetessä. Kyseessä ei ole taistelurobotti, joten puolustautuminen tapahtuu vinssin ja kiviporan avulla, jotka sijaitsevat robotin käsissä. Robotilla siirrytään tehtävien välillä paikasta toiseen ja tehdään erilaisia huolto- ja kaivuutöitä. Välimatkat ovat ajoittain turhauttavan pitkiä suhteutettuna robotin matkanopeuteen, joten robotin sisustaa tuijotellaan varsin paljon. Taistelut kyseisellä vempeleellä ovat puolestaan yksi pelin parhaista osa-alueista. Pomovastuksista otetaan mittaa perinteisin keinoin. Yksi nappi suojaa, toinen tarttuu ja kolmas lyö. Näitä yhdistelemällä on tarkoitus saada vastuksen suojaus alas, tarttua kiinni raajaan ja iskeä pora sinne missä se eniten tuntuu. Idea on hauska ja oranssia verta roiskuu ohjaamon tuulilasiin sellaisten efektien saattelemana, että fiilis on taatusti kohdillaan. Loppupään väännöt kaivosrobotilla olivat helposti pelin parhainta antia.
Moninpeli
Mukaan on saatu mahtumaan myös moninpeli, joka koostuu neljästä pelimuodosta, kuudesta eri kartasta, hahmonkehityksestä ja aseiden avaamisesta matseja grindaamalla. Team Deathmatch on tuttu ja turvallinen räiskyttely, Extractionissa juostaan kenttää ympäri kontrolloitavien pisteiden perässä. Mielenkiintoisempia muotoja ovat Scenario ja Akrid Assault. Scenariossa toinen joukkue puolustaa ja toinen joukkue hyökkää tehtäviä suorittamalla ja vaihe vaiheelta edeten. Joukon mielenkiintoisin modi on Akrid Survival, jossa kaksi viiden pelaajan joukkuetta aloittavat toisistaan erillään Horde-mode tyyppisissä merkeissä ja vihollisaaltojen jälkeen käyvät toistensa kimppuun. Suurimmat ongelmat liittyvät pieneen pelaajamäärään ja palvelimien heikkoon tasoon. Pelejä ei meinaa löytyä ja viive tekee ajoittain pelaamisesta sietämätöntä. Myös peleistä tippumista tapahtui todella usein. Kuusi karttaa ja jyrkkä grindausmeininki eivät tee moninpelistä helposti lähestyttävää, mutta kaverin kanssa siitä saa viihdettä muutamaan syysiltaan.
Still Lost Planet
Kokonaisuutena Lost Planet 3 ontuu monella tapaa. Tarina on liian valju, taistelu pidemmän päälle tylsää ja tehtävät toistavat itseään. Visuaaliset ongelmat ja animaatioiden kömpelyys jättävät mieleen keskeneräisen kokonaisuuden, jossa on sielua ja potentiaalia viihdyttävään scifi-räiskintään. Valitettavasti jälleen kerran Lost Planet vajoaa keskinkertaisuuden suohon, josta ei taida enää olla nousemista. Jos aiemmat osat miellyttivät, kannattaa peli laittaa harkintalistalle. Muussa tapauksessa kannattaa Jim Peytonin seikkailut poimia vasta alelaarista.