Capcomin edellinen julkaisu Dead Rising on ollut maailmalla melkoinen menestys. Äskettäin miljoonapyykin ylittänyt peli osoitti Capcomin olevan edelleen hurja tekijä pelimaailmassa. Lost Planet jatkaa tätä linjaa ja pitää Capcomin lipun korkealla. Vuoden 2006 joulukuun puolivälin paikkeilla Lost Planet -demoa oli ladattu Kauppapaikalta yli miljoona kertaa ja se loi pelille melkoiset ennakko-odotukset. Peli ilmestyi ja odotuksille löytyi katetta. Nyt itse pelikin on myynyt yli miljoonan.
Eteenpäin! sanoi mummo lumessa
Lost Planet: Extreme Condition on nimensä veroinen peli. Tarina sijoittuu kaukaiselle, kylmälle planeetalle jonne ihminen on laskenut jalkansa, koska omalta saasteiselta planeetalta pitäisi päästä livohkaan. Planeetalla oleilevat alkuasukkaat ovat tulokkaista kuitenkin vähemmän innoissaan. Ihmisille nämä jättikokoiset ökkimönkiäiset tarkoittavat kuitenkin uutta energiamuotoa. Ötököiden sisältämä energia auttaa selviämään kylmässä ympäristössä, joten ei kun itseoikeutetusti lahtaamaan.
Jättikokoiselle sokeritoukalle isänsä menettänyt herra Wayne, joka on pelastettu lumeen hautautuneen taistelurobotin sisältä, herää tuntemattomien ihmisten keskeltä ja muistinsa menettäneenä. Näin alkaa koston ajama seikkailu, jonka aikana vastassa ovat viattomat hyönteiset, pahat korporaation sedät ja lumipiraatit.
12 kentässä tarvotaan paksussa lumessa läpi tuulen ja tuiskun, huhuillaan laajoissa luolissa ja rakennuksissa, sekä väistellään laavapurkauksia maan uumenissa. Waynen käteen on kiinnitetty laite, joka auttaa selviämään hengissä arktisessa ympäristössä, mutta kuluttaa myös koko ajan lämpöenergiaa. Mikäli Wayne ottaa osumaa, niin laite myös parantaa hänet käyttämällä varastoitunutta energiaa. Jos lämpöenergia loppuu, mies kuolee. Energiaa saa tapetuista vihollisista sekä majakoista, joita aktivoidaan matkan varrella.
Laajoja kenttiä ei tarvitse suorittaa jalkaisin, vaan apuna ovat erityyppiset isot taistelurobotit. Robotit käyttävät reippaasti lämpöenergiaa, kuten myös energia-aseet, joten lumiukkojen tekemiseen ei ole loputtomasti aikaa. Kenttiin on ekstraksi ripoteltu metallikolikoita, joita keräämällä saa muutaman lisäpisteen Gamerscoreen. Jokaisen kentän lopuksi on vastassa pomotaistelu, josta selviää kylmillä hermoilla ja viekkaudella.
Raidia kaivaten
Pelin maailma on kertakaikkisen hieno. Planeetan pinnalla vallitseva hyinen tunnelma välittyy sohvalle asti, tekee mieli laittaa villasukat jalkaan. Lumessa äheltäminen näyttää työläältä ja robotille tarkoitettu ase, jonka voi ottaa käsiinsä, todella painavalta. Näyttävintä pelissä ovat ehdottomasti mittasuhteet. Ei riitä, että toteaa ötököiden olevan vain isoja, vaan ne ovat todella massiivisia. Kuvakulma on samantyyppinen kuin elokuvassa Kulti, kutistin kakarat. Ei voi kuin silmät ymmyrkäisinä katsoa, kun eteen kohoaa maasta Empire State Buildingin kokoinen mato, ja itse muistuttaa lähinnä kirpun jätöstä. Ötökät ovat muutenkin erittäin tyylikkäästi toteutettuja. Summanmutikassa ei kannata pirulaisia ampua, vaan jokaisella ötökkämallilla on oma herkkä osumakohtansa johon kannattaa tähdätä. Kentät eivät myöskään ole ahtaita toimistotiloja, vaan maisemalla on kokoa ja näköä, sekä sisä- että ulkotiloissa. Onneksi välillä voi käyttää koneita avukseen ja matka taittuu hieman nopeammin.
Taistelurobotteja on pelissä useita eri malleja: on kelkkoja jotka muuttuvat käveleviksi roboteiksi ja tankkeja jotka muuttuvat hämähäkkiä muistuttaviksi koneiksi. Viittausta Transformersiin ei voi olla käyttämättä tässä yhteydessä. Koneiden liike on luontevan jäykähköä ja metallin paino havaittavissa. Täysin ylivoimaisia eivät koneet suhteessa apostolin kyytiin kuitenkaan ole. Joidenkin mallien kömpelyys häviää jalkojen ketteryydelle varsinkin hieman ahtaammissa tiloissa. Paremmat robotit taas käyttävät hyppyihin ja liukuihin niin paljon energiaa, että kannattaa tarkoin harkita, kuinka usein loikkii.
Pelin aseistus on melko tavanomaista: on konekivääri, sinko, haulikko, kivääri, pari variaatiota kranaatteja ja muutama energia-ase. Roboteilla on näistä samat versiot, mutta tietenkin isompina ja tehokkaampina. Pelissä on tähtäysavustus, joka kannattaa ehdottomasti ottaa pois päältä, mikäli on vähääkään pelannut ammuskelua. Välillä se ohjaa ammukset jonnekin ihan muualle kuin minne itse sihtailee. Napin painalluksesta tapahtuva 90 asteen käännös on hyvin toimiva ratkaisu, kunhan siihen ensin tottuu. Näin voi tähtäyksen pitää suhteellisen jäyhänä, mutta akselin ympäri kääntyminen pysyy nopeana.
Isoimman hymyn naamalle saa kuitenkin jokaisen kentän lopussa odotteleva pääpomo. Samalla se saa myös aikaan pelin isoimmat turhautumiset ja ärräpäitä lentelee ympäri asuntoa. Vanhan koulukunnan tyylillä toteutetut pomotaistelut vaativat pitkää pinnaa, ja vaikka periaate on kaikissa sama, on jokainen taistelu omanlaisensa. Sama pätee myös kaikkiin kenttiin; kaava on sama, mutta tunnelma silti sopivasti vaihteleva.
Vaikeustasoja lapsille ja hulluille
Joukkotaisteluissa ilmenee yksi pelin rasittavimmista ongelmista. Mikäli ottaa osumaa ja kaatuu maahan, niin sieltä ei meinaa millään päästä ylös. Viholliset paukuttavat päälle jatkuvalla syötöllä ja ärsytyskynnys on koetuksella. Samoin turhauttaa se, ettei tartuntaköyttä voi käyttää hahmon ollessa ilmassa. Se tosin on korvattu sillä, että putoamiskorkeudella ei ole mitään merkitystä, ellei tipahda pohjattomaan kuiluun. Nämä asiat eivät kuitenkaan pitkään harmita, sillä pelin kokonaisuus normaalilla tasolla on vaivaiset kymmenen tuntia.
Vaikeustaso on kohdallaan. Normaalitasolla peli tarjoaa tarpeeksi haastetta ja jättää janoamaan sopivasti lisää. Pelissä oleva energia ei melkeinpä missään vaiheessa ole hilkulla ja aikaa jää tutkiskeluunkin. Pomot ovat astetta vaikeampia kuin itse kenttä ja niitä joutuu sopivasti yrittämään muutaman kerran. Pakko on kuitenkin mainita, että viimeinen taistelu on huonosti toteutettu, eikä tee oikeutta pelin tunnelmalle.
Haastetta kaipaaville pelifanaatikoille on olemassa hard-tason lisäksi extreme vaikeustaso, joka erottaa jyvät akanoista. Energia hupenee pikavauhtia, vihollisen osumat ovat todellakin hengenvaarallisia eikä lämpöenergiamajakoita ole juurikaan.
Grafiikasta ja äänestä voi todeta sen verran, että näkyy ja kuuluu. Visuaalinen ulosanti on sellaista mitä nykypäivänä odottaakin X360 peliltä, kuten myös ääneltä.
Kaikki joukolla jäätä särkemään
Lost Planetin moninpeliin ladattiin Capcomin puolelta suuria odotuksia. Eivätkä ne kaikki odotukset aivan hukkaan ole menneet. 16 ihmisen moninpeli on erittäin sujuvaa rähistelyä. Lagitusta ei ole laisinkaan, vaikka Japanista asti oli serveri. Kentät ovat mittakaavaltaan sopivia isoon nahisteluun. Kahden henkilön hippa ei oikein toimi jos lääniä on melkein Alaskan verran. On myös piristävää, että kentissä on monta kerrosta pystysuunnassa.
Pelimuotoja on yhteensä neljä: eliminointi yksin ja joukkueittain, lipun ryöstö, sekä takaa-ajo. Takaa-ajo on helppo keino hankkia korkeampi arvo. Siinä yksi juoksee karkuun ja muut ajavat takaa. Yleensä takaa-ajettava häviää ja muille rapisee pisteitä. Mikäli takaa-ajettava voittaa, on hänelle luvassa roppakaupalla pisteitä. Tuntien pelaamisen jälkeen jää olo, että moninpeli on turhan yksitoikkoinen. Moninpeliin jäi kaipaamaan erityisesti noita söpöjä hyönteisiä. Tapa eniten torakoita -pelimuoto olisi ollut poikaa.
Löydä oma Lost Planetisi
Mitä saa, kun yhdistää parhaat palat Starship Troopers -elokuvasta, Tomb Raiderin ja Transformersin? No tietenkin Lost Planetin! Kaikin puolin onnistunut peli, joka kylläkin kärsii lyhyydestä, pienistä turhautumisista, kamalasta lopputaistelusta ja turhan yksitoikkoisesta moninpelistä. Nämä asiat jättävät sen roikkumaan alle 90:n pisteen, mutta paljon hupia siitä saa silti. Jos lompakossa on muutama ylimääräinen seteli, on tämä sopiva kohde rahojen sijoittamiseen.