80- ja 90-luvuilla suositut isometriset pelit ovat suureksi osin kuolleet sukupuuttoon, mutta lajityypille löytyy aina välillä tekohengitystä. Tällä kertaa genren elämää jatkaa pienen Triple Eh? -studion Lumo, joka on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen puzzle-seikkailu.
Puzzleja koko rahalla
Lumon pelihahmolla on huono päivä. Visiitti pelikonemuseoon päättyy pelikoneen sisuksiin imeytymiseen ja pois päästäkseen on totta kai ratkottava etenemistä rajoittavia ongelmia. Lumo koostuu yli 400 erillisestä huoneesta, joissa lähes jokaisessa on oma, täysin erilainen, puzzlensa. Puzzlet vaikeutuvat tasaisesti, ja siinä, missä alkupelin puzzlet koostuvat lähinnä laatikoiden siirtämisestä, ovat myöhemmät puzzlet ajoittain melkoisia aivopähkinöitä. Yli 400 huonetta kuulostaa suurelta määrältä, mutta todellisuudessa Lumon pelaa muutamassa tunnissa läpi. Runsas vapaaehtoisen sisällön määrä kuitenkin takaa sen, että pelistä saa pohdittavaa koko rahan edestä.
Lumo pelaa selkeillä säännöillä. Aina uuteen huoneeseen astuessa pelaajan kontolle jää selvittää huoneen ongelman logiikka. Yksinkertaisimmillaan tämä voi olla sen ymmärtämistä, että napin painaminen laskee hissin. Monimutkaisimmillaan huoneita yhdistellään, ja esimerkiksi vivun vääntäminen käynnistää liukuhihnan neljän huoneen päässä. Peli on kuitenkin ongelmien suhteen reilu, eikä pelaajalta pimitetä tarvittavaa tietoa. Etenemisen estävien puzzlejen lisäksi peliin on piilotettu runsaasti kerättävää, joista selkeimpänä esillä sieltä täältä löytyvät kumiankat. Lumo osuu keräilyn kohdalla napakymppiin, sillä ongelmana ei useimmiten ole esineiden löytäminen vaan niiden luokse pääseminen, ja tämä on aina hauskempaa, kuin jokaisen nurkan koluaminen. Keräilystä muodostuukin näin oma puzzlensa.
Kamerakikkailua
Peli rakastaa myös kikkailua perspektiivin kanssa, ja monesti eteneminen vaikeutuu turhaan, kun hypyt menevät jatkuvasti ohi optisen harhan vuoksi. Kameraa voi kääntää vain minimaalisesti, eikä tämä läheskään aina riitä oikean reitin näkemiseen. On turhauttavaa epäonnistua samassa hypyssä 20 kertaa vain huomatakseen, että on koko ajan yrittänyt hyppyä aivan väärälle tasanteelle. Ongelmaa ei helpota laiskahko ohjaus. Tuntuu, kuin pelihahmo reagoisi hieman liian suurella viiveellä komentoihin. Pelissä ei onneksi ole kovinkaan paljoa nopeita refleksejä vaativia kohtia, mutta kontrolliongelmat nostavat rumaa päätään aina ajoittain. Pahiten kontrollien ja kameran ongelmat tulevat esiin puzzleissa, joissa pelaajan tulee hypätä ja tarttua köyteen tai ketjuun. Peli vaatii näissä tilanteissa aivan liian millintarkkaa työskentelyä samalla, kun kameran perspektiivi yrittää parhaansa mukaan vaikeuttaa hypyn pituuden hahmottamista.
Sekavan perspektiivin lisäksi etenemistä hankaloittaa surkea kartta. Kartan resoluutio lienee jonkinlainen viittaus 90-luvulle, sillä joko se on järkyttävän pieni tai yhtä järkyttävää pikselimössöä. Kartta ei myöskään kerro missä pelaaja on. Tämä muodostuu ongelmaksi siinä vaiheessa, kun yrittää löytää oikeaa reittiä, mutta kaikki huoneet ovat kartassa samanlaisia neliöitä. Turhauduin monesti siihen, että en tuntunut millään löytävän oikeaa reittiä eteenpäin. Pelihahmo liikkuu lisäksi sen verran hitaasti, että samojen huoneiden ja käytävien tallaileminen käy pidemmän päälle puuduttamaan. Lumo kaipaisi lisäksi pientä piristystä väripalettiinsa, sillä ympäristöt ovat tasaisen harmaata massaa ja pelin graafinen tyyli käy nopeasti vanhaksi.
Nostalgian siipien havinaa
Jos kartan, kontrollien ja kameran ongelmat pystyy sivuuttamaan, löytyy pinnan alta mukavan sympaattinen puzzle-seikkailu, joka tietää juurensa ja osaa vetää oikeista naruista nostalgian suhteen. Lumo selkeästi tietää esikuvansa ja pieniä viittauksia onkin ripoteltu ympäriinsä. Varauksetta peliä pystyy kuitenkin suosittelemaan vain kovimmille puzzle-faneille, sillä ainakin omalla kohdalla kameran ongelmat aiheuttivat liikaa harmaita hiuksia ja nousivat esteeksi pelistä täysillä nauttimiselle.
Peli on saatavilla myös Vitalle, joten PlayStation 4:n ja Sonyn käsikonsolin omistajat pääsevät kertaostoksella pelaamaan molemmilla alustoilla. Tyylinsä puolesta Lumo soveltuukin erinomaisesti pienissä pätkissä pelattavaksi käsikonsolipeliksi. Ehkäpä jopa paremmin kuin isolta ruudulta pelattavaksi.