80-luvulla kasvaneiden lapsuutta riemastutti kaksi maskinaamaa. Jason Voorhees pisteli kylmäksi simpsakat teinileidit, mutta pidemmän korren vei Mad Max 2:n pääpahis Lord Humungus. Maskin lisäksi kaveri pukeutui aavikko-olosuhteissa miellyttävän vilpoisiin nahkaremmeihin. Lordi H oli vain yksi niistä tekijöistä, joka teki Mad Maxista populaarikulttuurin merkkipaalun. Ilman uutta elokuvaakin Mad Max -peliin kohdistuisi ennakko-odotuksia vuosikymmenten takaa. Nyt räplätään jotain pelkkää lisenssipeliä isompaa.
Yksinäisellä ratsastajalla ei ole helppoa. Raamatulliset mittasuhteet täyttäneen katastrofin myötä meri on vetäytynyt rannikolta ja pohjaa pitkin pitäisi päästä jonnekin, missä laine liplattaa onnen kaukorantaan. Tällä kertaa bensiinistä ei ole pulaa, sitä riittää poltettavaksi asti, mutta jengit ovat jälleen ottaneet Maxin silmätikukseen. Rytinässä menee auto ja kampaus, eikä auta muu, kuin ryhtyä kasaamaan uutta menopeliä ja tähyilemään kostonhimoisin silmin horisonttiin.
Moottoritien laulu
Pian alun vastoinkäymisten jälkeen Max on taas ratsailla, samoilemassa maailmaa uuden kätyrinsä kanssa. Warner Brothers -uskollisesti maailma on avoin ja pääjuonen lisäksi täynnä pientä sivutehtävää. Hommia hoidetaan lähinnä nyrkein ja autojen välisissä taisteluissa. Viimeksi mainittu on onnistunut aika hyvin. Välillä vihollisten kanssa kiidetään rinta rinnan ja tyhjennetään haulikon piiput konepellillä hilluvan jengiläisen naamaan. Moottorien jylinä on kuin suoraan elokuvista napattu, ja bensaräjähdykset ovat niin uskottavia, että ne lämmittävät naamaa. Maxilla on vihollisiin nähden kuitenkin yksi valttikortti, joka pelataan joka kerta ensimmäisenä. Harppuuna, jota kätyri käyttää auton takaosasta, on työkalu, jolla voidaan naapuriauton kuski repiä penkistään ja ampua lähimaastoon kuin vihainen lintu konsanaan. Ihan joka tilannetta harppuuna ei ratkaise, mutta se on selkeästi liian helppo ja voimakas ratkaisu useimpiin ongelmiin.
Olkoonkin, että kuumalla moottoritiellä taisteluissa Maxilla on harppuunoineen ja haulikoineen yliote, niin silti jotain muutakin on vinossa. Missään ei vilahda moottoripyöriä tai rekkoja, vaan kaikki ajavat tasapuolisuuden nimissä lähes saman kokosilla kulkuneuvoilla. Lisäksi koko paketin suurin synti tulee selkeästi esiin ajettaessa. Pelin kaikista osa-alueista on tehty niin helppoa ja kivaa, ettei haastetta jää nimeksikään. Autoillessa tämä näkyy siinä, ettei auto voi mennä katolleen, vaikka kuinka ajaisi. Jyrkätkin kallion rinteet noustaan kevyesti ikitimanttisen öljypohjan ja loputtoman väännön kanssa. Hyvin nopeasti pelaaja huomaa, että Max voi ajella miten vaan ja missä vaan, eikä koko höperyydelle voi kuin naureskella.
Välillä hypätään autosta pois ja piipahdetaan rökittämään pahiksia näiden kotiluolissa. Leirejä siivoamalla pääsevät hyvikset muuttamaan sisään ja lähialueista tulee hitusen turvallisempia. Käytännössä leirit vallataan tuhoamalla aluksi vartiotornit – helppo homma harppuunalla – ja luikkimalla sitten jalan sisään, mielellään takaoven kautta. Vaikka Warner Bros. Interactive Entertainmentin Shadow of Mordor olikin ylihypetetty keskikaistalla pysyttelevä yllätyksetön peruslätty ja suunnattu kaikille haasterajoitteisille, olivat sen taisteluanimaatiot onnistuneet hyvin. Valitettavasti Mad Max ei yllä samaan. Animaatiota tuntuu olevan niukasti, ja se vähäinen haaste, jota Mordorissa oli, on pyyhitty kokonaan pois. Nyrkkitappelut ovat yllätyksetöntä läpsyttelyä. Kuvaavaa on, että isoista leireistä löytyvä loppupomo on sama jannu useampaan kertaan, eikä sillä ole kuin pari variaatiota hyökkäyksestä. Odotin jotain enemmän.
Avoimen maailman inflaatio
Iso osa peliajasta käytetään erilaiseen keräilyyn. Tällä kertaa ei keräillä marjoja ja nahkoja, kuten yleensä, vaan ponnistukset kohdistuvat romumetalliin, liittolaisten leirejä parantaviin komponentteihin ja muistoesineisiin. Keräilyä helpottamaan on luotu kartta ja mittarit, jotta pelaaja pääsee helposti aina seuraavalle nypintäpisteelle, joka on aina kivenheiton päässä. Tätä tehdään niin paljon, että luiskaotsaisempikin pelaaja huomaa pian keräilymittarien täyttämisen olevan osa pelin pääsisältöä. Löytämisen ilo on tapettu tekemällä mysteerin hunnusta täysin läpinäkyvä. Kaikki on merkattu karttaan ja mittareihin niin tarkasti, että kerääminen on jumalanpalveluksen kaltainen monotoninen suoritus. Ainoan poikkeuksen muodostavat muistoesineet, joita on hyvien tarinoiden toivossa mukava haalia. Tämä keräilyviettiin vetoaminen on nykypelien vitsaus. Sitä sanotaan sisällöksi, ja se muistuttaakin sitä, muttei siltikään ole sisältöä. Milloin pelaajat sanovat nippelitehtäville ”kiitos ei” ja vaativat tilalle jotain oikeaa?
Mad Max on kaikkinensa helpotettu, laimennettu ja rimaa laskien tuotu sille tasolle, ettei se oikeastaan tarjoa muuta, kuin tarinan, eikä sitäkään kovin hyvin. Onneksi pelin maailma on komea katsella. Menneen sivilisaation rippeet huokuvat lohduttomuutta, ja monet asiat tuntuvat Max-faneille tutulta. Valitettavasti pelkkä komeus ei riitä enää ylittämään sitä rimaa, jonka pelit kuten Skyrimja Fallout ovat asettaneet avoimen maailman peleille. Toimiva vaihdantasysteemi, mielenkiitoiset hahmot, monipuoliset maailmaan vaikuttavat tehtävät ja hahmon ei-lineaarinen kehityspuu ovat asioita, joita tämän tyyppisiltä peleiltä on lupa odottaa. Pelkkä kerääminen ja muu helppo puuhailu on kyllä viihdettä, mutta pelaamisen kanssa sillä ei ole paljonkaan tekemistä. Tai no, ”pelataanhan” niitä klikkereitäkin.