Nimi on Vito Scaletta. Mies vietti lapsuutensa Sisilian ankeissa olosuhteissa, kunnes isäpappa päätti perheen aloittavan uuden elämän valtameren toisella puolella. Elinolot eivät kuitenkaan parantuneet suunnitellusti. Köyhyys ja työttömyys varjostivat yhä perheen arkea isän tuhlatessa viimeisetkin varat alkomahooliin.
Vuosien vieriessä täysi-ikäinen Vito kyllästyy saamattomuuteensa ja ajautuu amatöörimäiseen rötöstelyyn kohtalotoveri Joe Barbaron kanssa. Sisilialaisen kaksikon toiminta kuitenkin päättyy lyhyeen, kun poliisi nappaa Viton kiinni itse teossa. Häkki ei heilahda, vaan Vito passitetaan takaisin kotikonnuille Italiaan – tällä kertaa kivääri kourassa toiseen maailmansotaan.
Pikaisen sotimisen, toisin sanoen tutoriaalin, jälkeen matka koittaa takaisin Amerikan ihannekaupunkiin Empire Bayhin. Vastassa odottaa vanha kunnon Joe. Juttuseuran ja juoman lisäksi kaveri tekee yllättävän tarjouksen: yksi puhelinsoitto ja Vito voi pysyvästi tyrkätä armeijan vermeet roskiin. Samalla soitolla varmistuisi uusi työpaikka, jonka peruspäivä muodostuu kauniista naisista, nopeista autoista ja hienoista puvuista, joiden housujen taskut repeävät säännöllisesti rahan paljoudesta. Voisiko houkuttelevampaa tilaisuutta Amerikkalaisen unelman saavuttamiseen olla?
Tervetuloa perheeseen
Kolmannesta persoonasta kuvatun Mafia II:n voisi kuvitella olevan täysiverinen open world -rellestely, mutta peli jakaakin itsensä viiteentoista lineaariseen kappaleeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pelaajalle näytetään kartalla automaattisesti seuraava määränpää, jossa tarinaa pääsee jatkamaan käsikirjoitetusti. Pelaajan taluttamista ei yleensä mielletä hyväksi ominaisuudeksi, mutta kuten ystävämme Alan Wake osoitti, lineaarisuus ei syö peli-iloa kunhan toteutuksessa on monipuolisuutta ja mielenkiintoa. Juuri näihin on Mafian jatko-osassakin panostettu.
Alussa rikollisuuden taitoja lämmitellään pelkillä varkauksilla lukkoja tiirikoiden, mutta vähitellen edetään mafioson kuuluisaan arkeen. Liekit leimahtelevat, räjähdykset paukkuvat ja ilkeitä vihamiehiä lahdataan kuin banaanikärpäsiä. Apuna tähän on kohtuullinen asevalikoima. Pistoolit ja haulikko toimittavat lyijymyrkytyksen lähietäisyydellä, kun taas pidemmälle matkalle yltävät aina yhtä luotettavat konepistoolit. Laajempaa tuhoa voi aiheuttaa käsikranaateilla tai polttopulloilla.
Valitsi aseekseen mitä tahansa, tulos on tappava niin pelaajan kuin vihollisten näkökulmasta. Tekoäly antaa sopivan haasteen tiedostamalla pelaajan liikkeet ja vastaamalla tulitukseen samalla mitalla. Suojaa on pakko hakea, eikä etenemistä voi tehdä summanmutikassa ramboillen, mikä tuo toimintaan tervetullutta jännitystä.
Ympäristö tekee pelin
Empire Bay ei ehkä ole äärimmäisiin mittasuhteisiin venytetty hiekkalaatikko Liberty Cityn tapaan, mutta ympäristönä sitäkin yksityiskohtaisempi. Tekstuurit on huolellisesti hiottu todella tarkoiksi pinnoiksi, mikä korostaa muun muassa seiniltä löytyviä toisen maailmansodan propagandajulisteita ja sisätilojen tarkkaa mallinnusta. Rakennukset eivät ole ulkoakaan mitään lättänää pikselimössöä, vaan jo näyteikkunoiden sisälle pystyy oikeasti katsomaan. Tekijätiimin ahkerointi tällaisten seikkojen suhteen on kannattanut: Mafia II:n ulosanti on pääosin komeaa katseltavaa. Jos kuitenkin malttaa pysähtyä paikoilleen, ilmenee esimerkiksi varjoista outoa viivoitusta, mikä kummittelee myös pelihahmojen kasvoilla välianimaatioiden aikana. Samaan hengenvetoon on moitittava myös kehnoa kasvoanimointia, joka ei vastaa laadukkaan ääninäyttelyn nasevia lausahduksia. Onneksi ulkonäön virheet sentään jäävät näinkin pieniksi.
Tunnelma on Mafia II:n toinen selkeä vahvuus. Pelaaja ei ole ainut älyllinen olento zombien joukossa, vaan kaupungin asukkaat todella elelevät omaa elämäänsä. Oli pelissä talvi tai kesä, yö tai päivä, kaupunki suorastaan pursuaa 40- ja 50-luvun henkeä. Merkittävä rooli tässä on musiikilla. Rock Around the Clock, Mr. Sandman ja I Put a Spell on You ovat vain hipaisu soundtrackin klassikoihin, eivätkä pelin omatkaan sävellykset ole yhtään hassumpia.
Jos oikein haluaa fiilistellä, kannattaa napata autotallista rekisterikilpeä myöten kustomoitu vanhan ajan kiesi ja lähteä rauhallisesti kruisailemaan Empire Bayn iltahämärään. Omaksi yllätyksekseni jopa käytin aikaani tällaiseen päämäärättömään huviajeluun. Silti lopputekstit valtasivat ruudun varsin pian.
Joko se loppui? 🙁
Niinkin omistautunut kuin Mafia II on teemalleen, siitä ei harmillisesti oteta kaikkea mahdollista irti. Kaikki päätarinan tehtävät on läpäisty reilussa kymmenessä tunnissa, eikä lisänä ole laisinkaan sivutehtäviä. Toki kaupungin kätköistä voi tehtävien aikana vapaasti etsiä etsintäkuulutuksia ja Playboy-lehtiä, mutta niidenkin bongailu jää vain parin tunnin viihdykkeeksi. Sivutehtävien kautta olisin mielelläni tutustunut enemmän pelin hahmoihin, etenkin kun päätarinassa ei selvitetä kunnolla kaikkien roolia mafiaperheessä.
Mafia II on lyhyt, mutta tunnelmallinen matka Cosa Nostran karuihin piireihin. Pelillä on omat ongelmansa, mutta loistaa silti elokuvamaisella tarinankerronnalla ja monipuolisilla tehtävillä, jotka pitävät otteessaan loppuhuipennukseen asti. Tällaisella yksityiskohtaisuudella ja toimivuudella sisältöä olisi kuitenkin saanut olla rutkasti enemmän.
Lopullisesti viimeistelevä syvyys pelimaailmaan jää uupumaan, mutta mainiosti toteutettuna tarinavetoisena toimintapelinä Mafia II:n hankkimista voi suositella hyvää yksinpeliä etsiville.