Kahdeksankymmentäluku oli Arcade-pelien kulta-aikaa. Pelikonsolit taistelivat siitä, mikä osaa tuoda parhaiten pelihallien kolikkopelit olohuoneisiin. Tämä kilpailu toi tullessaan niin kuolemattomia klassikoita, kuin läpimätiä omenia ja myös Marvelin brändi joutui huonoon valoon tämän pelikehittelyn myötä.
Tunnetuimpiin floppeihin kuuluu LJN peli- ja lelutalon julkaisema The Uncanny X-Men -peli, joka julkaistiin 1989. Lyhyesti sanottuna pelissä kaikki oli huonoa. Tämä häpeä korjattiin, kun Activision julkaisi vuonna 2004 X-Men Legends -pelin ja antoi toivoa sille, että Arcade-tyyppiset supersankarikonsolipelit voisivat olla vielä pelaamisen arvoisia.
Activision oli nähtävästi selvillä meidän kasarilasten kokemista traumoista, ja päätti jatkaa terapiaansa julkaisemalla Marvel Ultimate Alliancen, joka yhdisti sekä sarjakuvalukijat, että vanhat liiton pelaajatkin. Activision julkaisi myöhemmin Ultimate Alliance 2:sen, ja LJN:n pelottava sateenkaari alkoi jo häilyä traumatisoituneiden pelaajien mielistä. Nyt nämä molemmat osat ovat pelattavissa kahdeksannen sukupolven konsoleilla, parannetuilla grafiikoilla.
Koukuttava tarina
Molemmissa tarinoissa rähinän aloittavat Kapteeni Amerikka ja Rautamies sekä heidän avukseen tulevat Hämähäkkimies ja Wolverine. Tarinat ovat erittäin mukaansa vetäviä ja yhdistävät taitavasti monet supersankarimaailmat yksiin kehyksiin. Räminän aloittavat edellä mainitut hahmot, mutta suoritettujen tehtävien myötä vapautuu uusia Marvel-hahmoja pelattavaksi. Näistä yli kahdestakymmenestä supersankarista ja -vihollisesta jokainen voi koota omannäköisensä joukkueen.
Hahmoja kehitetään tarinan aikana vahvemmiksi, jotta ne jaksavat pajauttaa yhä isompia ja rumempia vihollisia turpaa Bud Spencerin tapaan. Marvel Ultimate Alliancet muistuttavat todella paljon toisiaan. Ainoana erona on, että kakkososassa hahmot voivat tehdä yhteishyökkäyksiä. Sankarit täyttävät taistelujen aikana fuusiomittaria, jonka täyttyessä kaksi valittua hahmoa tekevät voimakkaan yhteishyökkäyksen.
Pelaajalle tulee heti ensimmäisten tehtävien aikana selväksi mistä pelit koostuvat. Tajutonta napin hakkausta, helppoja aivopähkinöitä ja vielä kerran tajutonta napin hakkausta. Vaikka sankareita on yli parikymmentä kappaletta valittavana per peli, isoja eroja hahmojen kyvyissä ei valitettavasti ole. Sankareita on paljon valittavana, mutta hahmojen pelattavuus muistuttaa toisiaan todella paljon, esimerkiksi Wolverinessä ja Carnagessa ei tunnu piilevän kummoisia eroavaisuuksia. Pelattavuutta tarkastellessa huomaa, että sankarit karsiutuvat kolmeen ryhmään; nopeat, lentävät ja vahvat. Isoja eroja hahmojen kyvyissä ei ole, joka on iso pettymys. Lopulta joukkueen kokoamisen strategia pohjautuu siihen, että minkä näköisellä ukkelilla tahtoo pelata.
Toistuva miljöö
Sankareiden lisäksi kentät toistavat itseään todella paljon. Kenttien yksitoikkoiset maisemat lyövät aivot nopeasti lepotilaan, jonka seurauksena pelaaja herää muistelemaan, että mitä tässä kentässä pitikään tehdä. Molemmat versiot ovat remasteroituja, jonka tarkalla silmällä pystyy havaitsemaan, mutta parannellut grafiikat eivät aina pelasta peliä. Paikka paikoin ainoana porkkanana tehtävien suorittamiseen on se, että pääsee näkemään miten pelin tarina jatkuu. Miljöön heikkoutta ei tue kameran huono asemointi. Pelaaja ei pysty vaikuttamaan kameran asemaan muuten kuin juoksemalla ympäri ruutua ja toivomalla, että kamera asettuu oikeaan asentoon. Tämän takia pelin eteneminenkin takkuilee, kun ei kykene löytämään edes oikeaa oviaukkoa.
Takaisin kahdeksankymmentäluvulle
Vaativia nämä eivät ole, mutta tarvitseeko välttämättä aina olla? Ensimmäinen ajatukseni oli ”Tässäkö tämä nyt on?”. Muutaman kymmenen pahiksen armottoman pieksemisen jälkeen sukelsin takaisin lapsuuteen vanhan putkitelkkarin ja kahdeksan bittisten pelien ääreen. Yksin pelaaminen voi käydä jopa tylsäksi. Tietokoneen hallitessa kolmea muuta oman joukkueen hahmoa, heistä on yhtä paljon hyötyä kuin jäistä kaljassa. Kaverin kanssa joukkueen johtaminen on mukavaa ja railakasta.