Marvel-universumin sekoittuminen Capcomin omiin sankareihin on aina ollut varsin värikäs kokonaisuus ja pelisarja onkin ollut aina tasainen suorittaja elämänkaarensa varrella. Pelisarjan juuret ulottuvat niinkin pitkälle kuin 90-luvun loppupuolelle, jolloin Marvel vs Capcom: Clash of Super Heroes (PS1) julkaistiin. Tuolloin hahmokaarti käsitti 15 pelattavaa hyvistä tai pahista. Muutamaa vuotta myöhemmin jatko-osa, New Age of Heroes, melkein nelinkertaisti (56) sankareiden ja antisankareiden määrän. Useiden porttausten myötä varsinaisen kolmannen osan saapuminen kesti lähes vuosikymmenen verran. Marvel vs Capcom 3 tarjottiin myös nykysukupolven konsoleille tuhdimpana ”ultimaattisena” pakettina viime vuoden puolella.
Nyt syksyn saapuessa ilmestyi myös pelisarjan tuorein osa, Marvel vs Capcom: Infinite, joka uudistusten myötä haluaa selkeästi puhutella laajempaa pelaajakuntaa.
Tuttuun tapaan hahmot jaotellaan kahtia ja kussakin leirissä on ennen uusien naamojen ilmestymistä 15 taistelijaa. Määrällisesti ja laadullisesti kolmenkymmenen kirjo on monipuolinen. Siellä on läsnä monia ikisuosikkeja, kuten vaikkapa Hulk, Iron Man, Strider ja oma kestosuosikkini, Dante. Myös uusia kasvoja tarjotaan esimerkiksi Jedahin, Gamoran tai Nemesiksen muodossa. Kaarti jättää silti huolenaiheita, koska tällä hetkellä rosterissa ei näy ainuttakaan X-Men-universumin sankaria tai pahista.
Kamppailun osalta kolmen kimppa unohdetaan Infinitessa ja tilalla ovat kaksi kahta vastaan ottelut. Kombot hoituvat entistä helpommin. Jopa peruslyöntiä rämppäämällä ovat lukuisten osumien sarjat vaivattomia suorittaa. Tällä on selkeästi haluttu tehdä väylää pelisarjaan vasta tutustuville pelureille. Liian helpoksi ei peliä voi kuitenkaan leimata. Todelliseksi mestariksi tuleminen vie runsaasti aikaa. Kovimmat kombinaatiot voivat yltää jopa sadan osuman mittaisiksi ja niihin tarvitaan jo melkoista lihasmuistia, täydellisiä ajoituksia ja onnistuneet vaihdokset partnerin välillä. Mekaniikka on edeltäjäänsä syvempi, ja uudet lisätyt elementit tekevät kahinoista kuin moniulotteista shakkia konsanaan.
Siinä missä tiimin vahvuus määritettiin kolmosessa hahmovalintojen mukaan, tuo uusin Marvel vs Capcom pelaajien ulottuville niin sanotut mystiset kivet, Infinity Stonet. Kukin kuudesta kivestä sisältää omat erikoisvoimansa, jolla voidaan joko entisestään voimistaa vahvuuksia tai sitten kompata heikkouksia. Esimerkkinä Hulk on lähtökohtaisesti voimanpesä ja tekee osuessaan paljon vahinkoa, mutta hän on hidasliikkeinen. Tämä tarjoaa vastapuolelle mahdollisuuden pysytellä etäällä ja hyökätä nuolilla, lasersäteillä ja niin edelleen. Tästä näkökulmasta tilanne on taitavan pelaajan kohdalla selvä. Mikäli Hulkin valinnut päätyykin hyödyntämään kiveä, jolla voi taivuttaa aikaa, mahdollistaa se teleporttauksen lähituntumaan ja etulyöntisema vaihtuu. Puhdas spämmääminen ei kuitenkaan kannata, koska ikkuna on aina olemassa vastahyökkäykselle.
Mikäli ottelun momentum ei satu alussa suosimaan ja tukkaan tulee lujasti, voi pelaaja käynnistää mittareiden täyttyessä Infinity Storm -hyökkäyksen, joka antaa hetken ajan tehdä mittavaa vahinkoa. Osa pelin hahmoista voidaan kutsua mukaan taistoon myrskyn vallitessa, jolloin toista ohjastaa tekoäly. Myös kivillä on oma roolinsa myrskyissä. Valinnasta riippuen vahingon kerrointa voi nostaa, osumilla voi varastaa vastapuolen energiamittarista elinvoimaa ja jopa oman kaatuneen kumppanin voi herättää takaisin elävien kirjoille.
Marvel vs Capcom: Infinite on aika perinteinen mättö pelimuotojen osalta. Otella voi niin tekoälyä kuin kaveria vastaan – harmin paikka, että illanistujaisia varten ei ole neljän pelaajan tukea samalla konsolilla. Taitojaan voi hioa harjoittelumoodissa, joka ei anna ohjelmoinnin kanssa yhtä hyvin siimaa kuin kilpailijat, mutta on ”peruspätevä”. Mission Mode on kuin harjoitusmuoto, mutta toimii enemmän opetustyökaluna kunkin hahmon liikevariaatioihin.
Kampanja on hyvin pitkälle sitä, mitä siltä odottaa sopii. Kun eetteriin pusketaan läjä hyväntahtoisia, tärkeileviä sankareita nokkelineen iskurepliikkeineen ja kaikkea elämää paheksuvia korstoja, joiden tavoitteena on tuho ja kaaos, syntyy hyvän ja pahan välinen taistelu. Tällä kertaa pahan asialla on Ultron ja hänen tahtoonsa käännytetty armeija. Ultron tavoittelee mystisiä kiviä, joiden avulla hän voisi hallita kaikkea. Joukko hyviksiä päättää taistella vastaan ja syntyy konflikti. Juoni on kieltämättä aika kliseinen, mutta matka on viihdyttävä ja sopivan kevyt kuljetettavaksi. Tarina etenee välivideoiden saattelemana. Rosteria käydään läpi taistelu kerrallaan. Matseja tarjoillaan erilaisin voittokriteerein, joka tuo hyvää rytmitystä ja pitää menon pääosin mielekkäänä. Ainoa kritiikki osuu ehkä turhan tiuhaan kierrätettyihin Ultronin robottivätyksiin, joiden liikevariaatiot eivät poikkea toisistaan. Se taas syö pelin tarjoamaa haastetta, kun käytännössä on jo tiedossa, mitä estradilla on odotettavissa.
Moninpelin osalta Infinite on tehnyt aimo harppauksen verrattuna vuosi sitten julkaistuun Ultimate Marvel vs Capcom 3:een. Nettikoodi toimii erittäin hyvin ja lobbysysteemi on hyvin rakennettu. Vastustaja löytyy nopeasti ja lagi on minimaalista. Aloittelijoita varten on myös oma liigansa, jossa voi kohdata vertaisiaan tietylle tasolle saakka. Sen jälkeen ollaan vapaata riistaa markkinoilla. Git Gud or Get Rekt.
Visuaalinen toteutus otti eniten aikaa punnita, koska yhdestä näkökulmasta katsottuna Marvel vs Capcom: Infinite on visuaalisesti upea ja erityisesti efektit ovat vaikuttavia myrskyineen päivineen. Ruutu täyttyy väreistä ja kontrastia ei puutu, ja framet rullaavat vielä kaiken kukkuraksi tasaisen sutjakkasti. Kolikon kääntöpuolena on kourallinen hahmoja, joiden naamavärkit ja yleiset piirteet poikkeavat kovasti totutusta. Tämä häiritsee erityisesti silloin, kun graafinen vastakkainasettelu näkyy ruudulla. Ja ne Danten silmät – omani vuotavat verta joka kerta!
Äänimaailman ja musiikin osalta palaset lähestulkoon loksahtavat täydellisesti paikalleen. Äänitehosteet ovat muhkeat ja napakat, ja niitähän riittää. Olin yllättynyt siitä, kuinka hyvin kaiken sen kaaoksen keskellä myös pienemmät ja hiljaisemmat yksityiskohdat pystyi kuulokkeilla erottamaan. Ääninäyttelyssä ei ole moitittavaa. Super- ja antisankarit kuulostavat omalta itseltään ja persoonat ovat tunnistettavissa. Musiikit ovat uskollisesti suunniteltu sankareita silmällä pitäen ja vaihtelua areenoilla riittää, tai ainakin niin luulisi. Liian monesti erityisesti moninpelin puolella revanssista toiseen se yksi ja sama musiikki tuntuu rullaavan, vaikka hahmoja on neljää sorttia. Soisi edes ajoittain vaihtelun vuoksi partnerin tunnusrallattelu.
Marvel vs Capcom: Infinite erottuu massasta omilla vahvuuksillaan, mutta tämän vuoden kivenkovan tarjonnan vuoksi ihan kirkkainta kärkeä ei päästä edustamaan. Muista poikkeavasti peli on helpostilähestyttävä eikä motivaatiota koetella ihan välittömästi myöskään verkkopelien puolella. Ohjaus on hyvin toteutettu, ja pelaaminen onnistuu varsin mainiosti myös ilman tikkuohjainta. Parannettavan varaa jää hahmokaartiin – siellä on se Wolverinen tai Magneton mentävä aukko. Olisi edes joku X-Menista! Vahvistuksia valikoimaan on toki tulossa, mutta vain niille, jotka suostuvat entisestään raottamaan lompakkoaan.
Mikäli supersankaritouhut maistuvat ja mättöpelit sytyttävät sisäisen liekkisi, ei Marvel vs Capcom: Infiniten kanssa voi mennä mönkään.