Kuten nimi kertoo, Atomic Planetin kehittämä ja saksalaisen Davilexin julkaisema Miami Vice perustuu vuosina 1984-1989 tuotettuun TV-sarjaan. Pelaaja pääsee ohjaamaan sarjan päähenkilöitä Sonny Crockettia ja Ricardo Tubbsia, kun nämä suitsivat nousevaa huumeliigaa. Peli on kuvattu hahmon takaa, ja loppujen lopuksi tarkoitus on lahdata kaikki vastaantulijat. Kuulostaako tutulta? Se on ilmeisesti tarkoituskin. Tämä on lisenssillä ratsastusta puhtaimmillaan.
Sea, Sun and Crime
Pelin kannet antavat viitteitä sisällöstä: nuhruinen kansikuva ja muutenkin koruton ulkoasu ei nosta odotuksia kattoon. Miami Vicen tutun tunnarin soidessa valikossa fiilis nousee kummasti. Romahdus tapahtuu kun aloittaa uuden pelin, sillä sen jälkeen ei tule mitään taustoittavaa alkuvideota. Pelaaja heitetään kylmästi latausruutuun, ja lyhyen ja hämmentävän videopätkän jälkeen Sonny Crockettia ohjaamaan. Eipä voisi peli paremmin alkaa. Pelin tapahtumien taustat selitetään ainoastaan ohjeissa, mikä toki on hyvin retroa, mutta ei oikein lämmitä nykypäivän pelaajaa.
Crockett plays Cricket
Pelin kömpelöt ja yliherkät kontrollit huomaa heti kättelyssä. Parhaimmillaan ne ovat kelvolliset, mutta suurimman osan ajasta jokin on pielessä. Se voi olla bugi (hahmo jää kiinni ja liukuu pitkin seinää, kamera sekoaa) tai vihollisen lukitseminen tähtäimeen. Murhe on suuri ja huuto kova, kun vieressä seisovaa vihulaista ei saa tähtäimeen ennen kuin on taistellut kontrollien kanssa. Turhautumista aiheuttavat joissakin kohdissa tulevat valmiit kuvakulmat. Onhan se kiva nähdä Sonny-pojun naamataulu ja tiukat rintalihakset, mutta kun vihollinen rynkyttää piähän, niin olisi vielä muhkumpaa nähdä eteensä. Älkäämme myöskään unohtako sisätiloissa menemistä, se on ihan oma lukunsa.
Yhdeksi pelin pilaajaksi muodostuu tähtäyksen sekä vihollisten ja pelaajan energian muodostama pahan akseli. Aluksi homma tuntuu helpolta, sillä vasenta liipaisinta pohjassa pitämällä vihollinen pysyy tähtäimessä, eikä pelaajan tarvitse kuin ampua muutama luoti. Suojia, kuten laatikoita hyödyntämällä olo tuntuu voittamattomalta. Crockett kuitenkin kuolee luoteihin pahimmillaan joissakin sekunneissa. Hetkenkin aikaa aukeammalla paikalla, ja Crockett on autuaammalla kasarimaalla. Tälläisiä äkkikuolemia tapahtuu usein, sillä jokaista piilosilla olevaa vihollista ei huomaa.
Välivideotkin lisäävät tuskaa, sillä niiden jälkeen vihollisilla on tapana putkahtaa piilostaan ja ampua pelaaja-paralta kunnolla energiaa pois. Pakoonkaan ei heti videon jälkeen ehdi. Asiaa ei auta edes se, että energiaa palautuu vähitellen, jos malttaa odottaa. Energia palautuu niin hitaasti, että asiasta ei ole juuri hyötyä. Jo koluttuihin kohtiin voi ilmestyä uusia vihollisia, mikä voi hieman yllättää. Myös ruudunpäivitys pätkii hetkittäin. Eikä tässä vielä kaikki, sillä tallennuspaikkoja on hyvin kitsaasti, toisin sanoen jokaisen tehtävän alussa. Sitä voi pitää viimeisenä naulana pelaajan arkkuun.
Ease the pain, sweet sunny Miami
Kaikeksi onneksi tätä vaikeuden tuskaa kestää vain ensimmäisen kentän verran, jossa ohjattavana on vain Crockett. Jotain kertoo se, että ensimmäisen kentän läpäisemiseen meni yli puolitoista tuntia, mutta muiden kenttien läpäisyyn noin 20 minuuttia per kenttä. Easylla peli helpottuukin jo liiaksi, joten sitä mennään toisesta äärilaidasta toiseen. Normal -ja Hard-vaikeustasoilla pelaaminen on muissakin kentissä yhtä vaikeaa kuin ensimmäisessä, joten saa olla hitonmoinen Sonny-fani jaksaakseen.
Tubbs on vahvempi ja kestävämpi kuin Crockett, joten hänellä tulee pelattua suurimman osan ajasta. Silloin tällöin on pakko vaihtaa, sillä Tubbs-poju ei esimerkiksi oikein osaa kiipeillä, ja kollega osaa. Hepuille ei näköjään ole opetettu samoja asioita poliisiopistossa. Ohjeissa kerrotaan liuta asioita, joita veikkoset osaavat tai eivät osaa. Työparin täytyy täydentää toisiaan kentällä, sanoi opettaja. Kummatkin osaavat kuitenkin mennä kumarassa, nojata seiniin, ampua kulman takaa ja ottaa vankeja. Vankien ottamisessa ei kylläkään ole mitään mieltä, sillä palkkio on vähäinen.
Hahmojen välillä voi vaihtaa koska tahansa. Toista voi myös käskyttää yksinkertaisilla käskyillä kuten seuraa, suojaudu jne. Kollega ei tottele yhtään annetuista käskyistä eikä oikein osaa seurata, vaan jää toistuvasti kiinni seiniin tai ei ymmärrä, mikä on tikkaiden funktio. Toiminta on hetkittäin ihan messevää, mutta lukuisat suuren kalibeerin emämunaukset majoneesilla vievät kaiken pohjan. Miami Vicen suunnittelusta vastanneet palakoon hiljaisella tulella. Pitkään. Hartaasti.
You’re busted, pal
Grafiikka tuo mieleen Dreamcast-pelit, mikä on itseasiassa jo ajatuksena loukkaus niitä kohtaan. Miami Vicen ympäristöt ovat karuja, animaatio kömpelöä ja hassun näköistä sekä viholliset todellisia ruudinkeksijöitä, mikäli Nobelin voittaa juoksemalla ympyrää ampuen papatipaa tai kykkien laatikon takana (naama näkyvissä, kuinkas muuten).
Ohjeissakin suorastaan valehdellaan, sillä niissä väitetään että pelin asetuksista voi vaihtaa kuvasuhdetta sekä kieltä, vaikka niin ei voi tehdä. Musiikkia ei kenttien aikana ole lähes laisinkaan, ja ääninäyttelijät on napattu jostain suomalaisesta dubbausyhtiöstä. Onneksi lisenssi kattoi myös Jan Hammerin kynäilemän teemamusiikin, sillä muuta valoa ei tunnelin päässä näy.
Yhteenveto
Miami Vice on yksi kasariaikojen ikoneista, joihin television puolelta kuuluu myös Ritari Ässä. Yhteistä pelien puolella on se, että molemmat lisenssipelit ovat luokattomia rävellyksiä. Kaikki TV-sarjan tuomat edut ja vahvuudet jätetään käyttämättä, ja uskotaan, että kuluttajat ostavat pelin nimen perusteella.Valitettavasti tämä joskus onnistuukin. Miami Vice on kuitenkin uskomattoman onneton veto Davilexilta. Pelisuunnittelu on 80-luvun lopulta, grafiikka vanhentunutta, bugeja on enemmän kuin anopilla vihaisia katseita ja vaikeustaso heittelee. Kaikille lisenssipelien vihaajille: tässä on teille yksi esimerkki, jota voitte käyttää tulevassa manifestissanne.