Shadowrun-toimintaroolipeleistä tuttu Harebrained Games päätti kokeilla välillä jotain uutta, ilmeisesti testattuaan From Softwaren erinomaista Souls-pelisarjaa. Pelimekaniikkaa lainataan suoraan Dark Soulseista, jossa vihollisten liikkeiden opettelu, omat väistöt ja torjunnat, sekä oikeaan aikaan hyökkääminen tuottavat haluttua tulosta. Mutta nythän peli olisi kopio Dark Soulsista? No okei, entäs jos mukaan heitetään vielä kuolemisesta johtuva pelin uudelleenaloittaminen, satunnaisesti generoituvat luolastot, neljän pelaajan yhteistyömoninpeli ja realistisen grafiikan puuttuminen? Heitetään kasan päälle vielä kourallinen huumoria, eihän näillä panoksilla mikään voi mennä vikaan! Kun kyseistä pakettia kiehautetaan hetki ja sekoitetaan pariin otteeseen, on pian tarjottimella Necropolis.
Yksinkertainen tarina yksinkertaisessa pelissä
Necropoliksen juoni ei päätä huimaa, eikä sitä juurikaan kerrota, ainakaan selkeästi. Pikakelauksella juoni on kuitenkin seuraava: Suuri velho Abraxis on kuollut ja vienyt salaisuutensa mukanaan hautaan. Hauta on valtavan kokoinen luolasto, Necropolis, jota ylläpitää Abraxiksen taikuudella luotu tekoäly. Yksi kerrallaan erilaiset soturit ja velhot ovat yrittäneet päästä käsiksi Abraxiksen salaisuuksiin, epäonnistuen. Kun yrittäjä kuolee, hänen sielunsa siirtyy osaksi Necropolista, jolloin luolasto myös muuttaa muotoaan. Samalla se myös tarvitsee yrittäjiä, sillä luolasto elää epäonnekkaiden sotureiden sieluilla. Tyhjät, sieluttomat, mutta silti vihamieliset, ruumiit, jäävät vaeltamaan Necropoliksen käytäviä yrittäen estää seuraavia sotureista löytämästä mystisiä ja maagisia salaisuuksia. Pelaaja totta kai on myös yksi salaisuuden selvittäjistä, tai ainakin sen yrittäjistä.
Heti alkuun peli viskaa pelaajan, tai pelaajat, luolaston eteiseen, jossa kerrotaan pelin näppäimet ja esitellään Necropolista ylläpitävä tekoäly. Samalla katse kohdistuu myös pelin grafiikkaan, joka on omalla tavallaan ihan kivan näköistä, mutta oikeasti erittäin tylsää. Peli on hyvin pitkälti tylsän väritön, yksityiskohtia ei juurikaan ole ja jokainen nurkka näyttää lähes samanlaiselta. Liikkuvat hahmot sentään omistavat hieman jotain eroavaisuuksiakin, vaikkakin vaan väreissä. Pelihahmojakin on vain pari erilaista, eikä kustomointiakaan oikeastaan ole. Sama pätee myös hirviöihin, joita on arviolta kymmenisen erilaista. On luurankoa, hämähäkkiä, isoa sotilasta, pientä sotilasta, sekä jotain vähän isompaa mörrimöykkyä. Hyvin äkkiä pelaajalle kuitenkin käy selväksi, että vihollisissa ei välttämättä piilekään se sankarille suurin vaara.
Vastaan tulevista hirviöistä vaarallisempia tekee nimittäin kameramies ja pelin taistelumekaniikka. Taistelu on periaatteessa kahden napin takomista ja sivuunkierähtämistä, vaikka välillä joutuu käyttämään kilpeäkin apuna. Viholliseen lukittuminen ei oikein tahdo aina pysyä kohdillaan, sillä liian usein sankari vaihtaa kohdetta vahingossa toiseen viholliseen. Pahimmassa tapauksessa pelaaja jää saarroksiin nurkkaan, jolloin muutama vihollinen pystyy estämään täysin kaiken pelaajan tekemän liikkeen. Kun tähän vielä liittää kameramiehen satunnaisen sekoilun kuvaamalla seinien sisäpuolta, on hengenlähtö liian usein lähellä. Onneksi asiaan auttaa niin sanottu ”friendly fire”, joten viholliset pystyvät tekemään vahinkoa myös toisiinsa. Helppo tapa hoidella isot määrät mörrejä, on ajoittaa isoimman isku suoraan pienempiä päin. Varsinkin erilaisten ampujien kanssa kyseinen menetelmä hoituu helposti, kun kaikenlaista roskaa ampuvat hirviöt tappavat kaiken tieltään, mikäli vihollinen pysyy ampujan ja pelaajan välissä.
Mintulta tuoksuva kirves, taso 1
Pelaajalla on toki myös itsellään pieni repertuaari erilaisia miekkoja ja kirveitä, joista osa antaa erilaisia bonuksia, esimerkiksi tuottamalla tulivahinkoa, myrkyttämällä vihollisen tai antamalla sähköiskuja. Jokaisella aseella pystyy myös tekemään erikoisemman lyönnin, mutta se kuluttaa kestävyysmittarin maksimimäärää, jonka saa takaisin vain syömällä matkalla löytyvää sapuskaa. Aseissa on myös erilaiset tasot, mutta missään ei kerrota miten ne vaikuttavat mihinkään. Onko ykköstason aseet kaikki yhtä tehokkaita, vai onko niissä eroja? Mene ja tiedä, minä nimittäin en. Varusteista, kuten kaikesta muustakin, kerrotaan vain yhden lauseen verran jokin hauska fakta, kuten ”Viikate joka ei sovi maajussille. Mutta siinä on kahviteline”. Ota siitä sitten selvää mitä tuo tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään. Huumori ei oikein sovi peliin mitenkään, sillä muka hauskojen lauseiden sijaan ottaisin vaikka tietoa tavaran hyödyistä ja haitoista. Varsinkin pelissä, jossa kuoleminen tarkoittaa kaiken aloittamista uudelleen.
Yhä uudelleen, kunnes kaikki kyllästyy
Kyllä, pelissä on siis permadeath-systeemi, jolloin pelaajan, tai ryhmän, kuollessa kaikki alkaa alusta Necropoliksen aulasta. Kaikki tavara menetetään ikuisesti, eikä mitään voi enää nostaa takaisin. Samalla myös luolasto on muuttunut, joten jo ensimmäisen oven takana saattaa olla isompikin mörri odottamassa. Tosin, kuolemisesta tavallaan myös palkitaan. Jokaisesta kuolemasta sankari saa codex-pisteitä. Määrä riippuu siitä, kuinka pitkälle pelissä ehti edetä. Kun pisteitä saa tarpeeksi, voi aulassa istuvalta velholta ostaa erilaisia bonuksia. Mutta kuten kaikki muutkin asiat pelissä, niidenkään hyödyistä ei kerrota selkeästi. Osa saattaa parantaa kestävyysmittarin kulutusta, rahan löytämistä tai vahingon vastaanottamista, mutta nämä joutuu pelaaja itse selvittämään kädestä pitäen.
Necropoliksessa on myös moninpeli, joten luolatutkiskeluun voi helposti liittyä kuka tahansa pelin omistava kaveri. Yhdessä peli helpottuu huomattavasti, sillä kaverit voidaan aina herättää uudelleen ja peli päättyy vasta, kun koko ryhmä on saatu tapettua. Varoituksen sana kuitenkin, kaverit ottavat vahinkoa myös omien tekemistä hyökkäyksistä aivan kuten vihollisetkin. Moninpelinä Necropoliksesta ehkä saakin hupia pariksi illaksi, mutta yksin pelattuna peli on aivan liian tylsä ja häviää äkkiä vastaaville ”roguelike”-peleille. Muutaman tunnin huviksi peli on kuitenkin sopiva, mikäli sen alemyynnistä löytää.