Kaahailun rintamalla pelien sisältö on pitkään pysynyt melko tavanomaisena: osta auto, voita kisa, osta parempi auto, voita kisa, osta kaikki autot ja voita kaikki kisat. Viime vuosina on yritetty tähänkin genreen tuoda enemmän sisältöä. Vapaa ajo, auton tuunaus ja erilaiset tehtäväkohtaiset tavoitteet ovat nykyään peruslähtökohtia arcade-hurjasteluun. EA:n uusin autopeli on juuri kaikkea tätä potenssiin kaksi. Kaupan päälle on laitettu mukaan juoni, joka vie syvälle kuminhuuruiseen, turbon pihinällä varustettuun, mutkikkaaseen hurjasteluun.
Kun näyttelijältä loppuvat työt
Pelin lähtiessä pyörimään katson hieman hämmentyneenä, kun perusvaroitustekstien sijasta minua kohti käveleekin oikea naisnäyttelijä, siis ihminen. Emmanuelleksi esittäytyvä nainen varoittaa suorittamasta pelissä tehtyjä liikkeitä oikeassa elämässä ja kehoittaa käyttämään turvavyötä sekä noudattamaan liikennesääntöjä. Päätän ottaa neuvosta vaarin ja olla ajamatta kahtasataa päin tukkirekkaa.
Uramoodin tarina ei sinänsä ole mikään erikoinen. Kasvoton pelaajamme on aikoinaan lähtenyt livohkaan kisasta poliisien tehdessä ratsian, ja samalla iso kasa rahaa on kadonnut. Nyt pelaaja on palannut kaduille puhdistamaan maineensa. Erikoisen tästä tarinasta tekee sen, että kaikissa välidemoissa on käytetty oikeita näyttelijöitä, joiden piirteet on softattu pelimaailmaan sopiviksi. Kuvakulmaa vaihdetaan tiuhaan tahtiin ja meininki on kuin amerikkalaisessa katukaahailuelokuvassa konsanaan. Idea on hyvä, mutta toteutus on ei-niin-hyvä. Kohtaukset ovat lyhyitä, dialogi on kökköä, hahmot ovat stereotyyppisiä pikselihirmuja ja näyttelijäsuoritus saa sohvan tuntumaan tukalalta paikalta. Hei, tämähän ON amerikkalainen katukaahailuelokuva!
Kadut haltuun
Uramoodissa tarkoituksena on vallata Palmont Cityn neljä isoa aluetta, joita hallitsevat eri jengit. Halutessaan voi palkata omia jengiläisiä, joista on hyötyä eri tavoin omassa autotallissa ja kisoissa. Erilaisia tehtäviä on kartalla reilu kuusikymmentä ja tämän lisäksi voi vapaasti ajella ympäriinsä, joten puuhattavaa riittää tuntikausiksi. Tehtävinä ovat mm. driftaus (auton hallinta sivuluisussa), tutkakisa (ajetaan ylinopeustutkiin ja yhteistulos ratkaisee), kanjonikisa (mahdollisuus tippua reunalta) sekä kilpasarja (ajetaan 19 kilpailijaa vastaan). Kilpailuihin voi mennä joko suoraan kartasta klikkaamalla tai sitten vain ajamalla paikalle.
Koska pelissä on tarkoitus ajaa lujaa, niin välillä joutuu myös hankaluuksiin virkavallan kanssa. Tämä onkin uran hauskinta antia. Samalla kun huristelee karkuun, voi valtiolle aiheuttaa isot määrät kuluja törmäämällä muihin autoihin, puhelinkoppeihin ja erinäisiin isoihin esteisiin, jotka hidastavat poliisin matkaa, kuten räjähtävä bensa-asema ja kaatuva mainoskyltti. Oma suosikkini on jättikokoinen donitsi, jonka voi tiputtaa suoraan nälkäisen poliisisedän syliin. Kun ajojahti kestää tarpeeksi kauan ja vahinkojen määrä kasvaa, niin takaa-ajon taso nousee ja poliisikin liittyy mukaan paremmilla autoilla, tiesuluilla ja piikkimatoilla. Kiinni jäädessä joutuu maksamaan sakkoja ja auton lunastus uhkaa kulman takana.
Uran lisäksi voi ajaa haastesarjaa (erilaisia tehtäviä joista saa uusia muokkausvaihtoehtoja uramoodiin), livettää ja pikakisailla. Pikakisassa voi pelata muiden livettäjien tuloksia vastaan. Halutessaan voi ladata parhaan Live-pelaajan varjoauton itseään härnäämään. Live on näistä kuitenkin se missä peli pääsee elämään. Maksimissaan kahdeksan pelaajan kisattavana on melkein kaikki edellä mainitut tehtävät ja lisäksi on takaa-ajohippa (yksi ajaa karkuun ja muut ajavat poliisiautoilla perässä), sekä tiputus (kierroksen viimeisestä tulee poliisi joka kiusaa muita kilpailijoita). Ongelmana Livessä on, että sinne ei kannata ykköstason autolla mennä, sillä noin 90 % kisoista ihmiset ajavat kolmostason autoilla. Se on sama, kuin laittaisi gepardin ja siilin kilpailemaan keskenään. Ensin siis kannattaa pelata ura läpi, tai vaihtoehtoisesti ostaa Liven Kauppapaikalta saman tien kaikki pelin autot. Omaa peliäni vaivasi Liven lagitus. Megan yhteydellä autot liikkuvat kuin nikottelevat turbosammakot, mikä osaltaan rikkoo fiilistä. Ajattelin laajakaistan vaihtoa.
Tuunattava Lada puuttuu
No entä autot sitten? Pelin noin puolisensataa lisensoitua autoa on jaettu kolmeen luokkaan: tuunattavat autot (hyvä hallinta), tuontiautot (suuri nopeus) ja kiihdytysautot (noh hyvä kiihtyvyys). Jokainen luokka on vielä jaettu kolmeen eri tasoon. Ura aloitetaan ensimmäisen tason autolla. Uran edetessä myös uusia autoja avautuu käytettäviksi sekä urassa, että Livessä.
Autojen tekninen muokkaus on hyvin simppeli. Tekniset tiedot ilmoitetaan numeroiden sijaan väripalkilla ja erilaisia säätöjä on vain nimellinen määrä asteikolla hyvä-parempi-paras. Henkilökohtaisesti haluaisin nähdä ennemmin, että autossani on 325 heppaa kuin että vauhtisäädöt ovat 3/4 palkkia. Autojen ohjaustuntuma on kaikilta osin hyvä ja helppo, niin kuin tällaisessa pelissä kuuluukin olla. Vaikka tämä ei olekaan mikään ajosimulaattori on harmillista, että samassa luokassa olevat autot eivät juurikaan eroa toisistaan ja suurin ero on pelkästään eri luokkien välillä.
Jos autojen tekninen säätö on minimaalista, niin tuunaus se vasta mahtipontista onkin. Autoja voi muokata niin paljon, ettei tiedätte kyllä mille taivu. Listat, pakoputket, väri, tarrat, jne – autonsa voi verhota lehmän pilkuilla tai koristaa katon mieleisensä maan lipulla. Pikkunysväys onkin tärkeämmässä osassa kuin itse auton ominaisuudet, eikä ulkonäön muokkaus vaikuta millään tavoin auton käyttäytymiseen. Mikäli omasta kullannupusta haluaa otta valokuvan, niin kovalevyn sijaan se tallentuu internetiin EA Nationiin, jonne pitää tehdä oma profiilisivu. Profiilisivulla voi tarkastella kaikkea mitä on pelissään tehnyt.
Pelin visualisointi on hyvää perusduunia. Autot ovat tyylikkäitä ja kiiltävät kuin niihin olisi laitettu hypervahakäsittely, joka samalla tekee autoista täysin tuhoutumattomia. Vauriomallinnuksen virkaa ajavat muutama hassu raapaisu auton kyljessä sekä säröillä oleva tuulilasi. Kadut ovat yleissilmäyksellä kelpo maisemaa, mutta niihin kiinnittää vähän huomiota, kun mittarissa on 247 km/h. Siinä vauhdissa lamput ja rakennukset ovat muuttuneet vauhtiviivoiksi, ja syntyy tunne tukka putkella ajamisesta. Ruudun päivitys on erittäin toimivaa ja maiseman visuaalinen muutos suhteessa vauhtiin on portaatonta. Realistisuushan ei ole pääosassa tässä pelissä, vaan nimenomaan vauhdin tuntu ja auton ulkonäkö. Ainoa realistisuuden tunne tulee, kun iskee Dodge Viperilla tallan pohjaan ja nuohoaa kentän kaikki seinät puhtaiksi; yhtälailla se auto pysyisi hyppysissä tosielämässäkin.
Äänimaailma istuu hyvin yhteen kuvan kanssa. Mörinät konepellin alla tukevat auton ulkonäköä ja törmäys kuulostaa siltä miltä sen kuvittelisi kuulostavan (en ole ennen ajanut täysiä päin poliisia joten en voi tietää aivan varmasti). Pelin musiikkiraitaan on istutettu joitain nimekkäitäkin artisteja ja kelpo lurituksia, mutta loppujen lopuksi niistä tulee vain taustamattoa, jota ei pahemmin huomaa.
Jatkonjatkonjatko-osaa odotellessa
Vaikka alkuinnostus on suuri ja kaikki tuntuu sujuvan, jää noin viikon pelaamisen jälkeen ontto olo. Pelattavuus on ihan ”ok kamaa”, mutta kauaa se ei jaksa viihdyttää. Tekijät ovat ilmeisesti ajatelleet, että määrä korvaa laadun. Pelissä on kyllä paljon kaikenlaista krumeluuria, mutta silti siitä uupuu se potku, joka saa palaamaan pelin ääreen aina uudestaan. Onko siis pelisuunnittelussa tultu siihen tulokseen, että laadukkaan ajopelin merkki on auton ulkomuodon monipuolinen muokkaaminen itse ajettavuuden sijaan? Joka tapauksessa poliisin kiusaaminen on aina hauskaa, ja mikäli pitää perus-arcadekaahailusta kavereiden kanssa itse tuunatulla autolla niin tämä varmasti vetoaa. Haastetta kaipaaville suosittelen harkinnanvaraista hankkimista.