EA:n yli 20-vuotinen autopelisarja Need For Speed on palannut. Ruotsalaisen Ghost Gamesin ”uudelleenstarttaama” sarja siirtyy tällä kertaa myös päivänvaloon, sillä vuoden 2015 peli keskittyi pelkkään Monsterin juontiin, yöllä järjestettäviin katukisoihin ja egoilevien ikinuorten Youtube-videoiden ihannointiin. Tänä vuonna auton voi peruutella tallista ulos myös päivällä ja tutkittavana on Las Vegasin inspiroima osavaltio, Fortune Valley. Kun autokanta kasvaa, tarina syvenee ja pelialue monipuolistuu, kyseessä on varmastikin paras Need For Speed pitkään aikaan, eikös?
The Fast For Speed
Kuten jo nimestäkin voi päätellä, Need For Speed: Paybackin tarina liittyy jonkinlaiseen kostoon. Tarina alkaa, kun kaupungin kovin rallikuski Tyler Morgan tulee petetyksi kumppaninsa takia ja päätyy pakon edessä työskentelemään rikkaalle kasinomogulille. Kun hän kuulee entisen kumppaninsa liittyneen The House-nimiseen kartelliin, alkaa miehellä ohimosuoni sykkiä. Mielessään vain kosto, Tyler ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviinsä ja kokoaa näistä kolmihenkisen jengin, joiden avulla hän voisi voittaa Outlaw’s Rush-kilpailun ja kaataa kartellin. En tiedä miten, mutta väliäkös sillä. Pääasia että saadaan hyvä syy ajaa kovaa, tuhota ilkeän jengin autoja ja saada kasaan räjähtävä show, jossa poliisitkin ovat pelkkää romurautaa ja jossa räjähdyksiä on lähes yhtä paljon The Fast & Furious-elokuvissa. Tarina on juuri sellaista roskaa kuin voisi kuvitella, sillä Need For Speed ei ole ikinä ollut vahvoilla tarinassa. Ei peleissä, eikä varsinkaan elokuvassa.
Tarinatehtävät toistavat hyvin pitkälti samaa kaavaa: Aja aikaa tai muita vastaan tarkistuspisteistä läpi, noudattaen ennaltamäärättyä reittiä. Tehtävätyypistä riippuen matkalla voi joutua pakenemaan poliisipartioita, kerryttämään driftauspisteitä tai tönimään heikkoja vihollisautoja, mutta kaava on aina sama. Minkäänlaista vapautta tai monipuolisuutta tehtävissä ei ole. Asia ei oikeastaan häiritse missään muissa kisoissa, kuin takaa-ajotehtävissä. Vaikka perässä olisi kuinka monta poliisiautoa, kuski pääsee pakoon heti kun koskettaa viimeistä tarkistuspistettä. Minkäänlaisia pakosuunnitelmia ei tarvitse tehdä, eikä käyttää pelialuetta hyödyksi, vaan riittää kun pääsee maaliin ennen ajan päättymistä. Takaa-ajoissa ei ole minkäänlaista pakenemisen tunnetta, vaan kyseessä on pelkkää kisailua aikaa vastaan. Perässä nyt sattuu olemaan vain kasa poliisiautoja, joita voi töniä sillankaiteisiin tai katutolppiin ja katsoa hienoja romutusanimaatioita (jotka muuten saa myös pois päältä).
Suurin osa tehtävistä on yksinkertaista kisailua persoonattomia tekoälykuskeja vastaan, mutta muutaman tehtävän parissa minulla oli oikeasti hauskaa. Varsinkin E3-tapahtuman yhteydessä nähdyn Highway Heist-tehtävän kanssa keskityin enemmän ympärillä tapahtuviin räjähdyksiin ja sekasortoon, kuin itse ajamiseen. Kyseessä on varsin näyttävä ja hauska tehtävä ja onkin harmi ettei vastaavia ole kuin muutama. Olisin mieluummin pelannut enemmän täysin överiä Hollywood-meininkiä, kuin tylsiä kiihdytyskisoja tai itseääntoistavia katukisoja.
Hylätty Las Vegas
Ennaltamäärättyjen kilpailujen lisäksi tarjolla on suuri ja heti alusta asti täysin avoin pelialue erilaisine kaupunkialueineen, aavikkoineen, metsineen ja vaihtelevine korkeuseroineen. Pakkasen puolelle keli ei sentään mene, joten lumisateesta ei tarvitse välittää. Eikä muuten tarvitse vesisateestakaan, sillä ilmeisesti edellinen peli sai niin paljon negatiivista palautetta lähes ikuisesta sateesta, joten Ghost Games poisti sateen kokonaan. Tai kenties he eivät tiedä, että Vegasissakin sataa vettä, mutta jokatapauksessa Fortune Valleyssa on aina hyvä sää.
Sateen lisäksi kaupungista puuttuu myös ympäriinsä partioivat poliisit ja suuren kaupungin liikenne. Vaikka kuinka tuhoaisi liikennemerkkejä ja siviiliautoja, tai ajaisi kolmeasataa keskellä kaupunkia, ei poliisia näy eikä kuulu. Maijat tulevat perään vain tehtävissä, joten minkäänlaista avoimen maaston poliisipakotehtävää ei vastaan tule. Poliisien lisäksi Fortune Valleyssa tuntuu olevan jonkinlainen maastamuutto käynnissä, sillä liikenteen määrä on vähintäänkin koominen. Tuntuu kuin koko osavaltiossa asuisi vain parisensataa ihmistä, sillä suuret automassat puuttuvat kokonaan. Isoilla moottoriteillä vastaan saattaa kyllä tulla mukava jono Audeja ja Mersuja, mutta sen jälkeen ajetaankin kilometritolkulla tyhjiä teitä. Satunnaisesti vastaan saattaa tulla tekoälyn ohjaama tuninkiauto, jonka voi sitten haastaa erilaisiin kisoihin pientä rahapalkintoa vastaan.
Need For The Crew
Olisi mielenkiintoista tietää, millainen peli Need for Speed: Payback olisi ilman Ubisoftin tekemää The Crew:ta. Välillä nimittäin unohdin pelaavani Need For Speediä, sillä peli tuntuu enemmän nimenomaan The Crew:lta. Kartta on täynnä erilaisia nopeuskameroita, hyppyreitä, driftimutkia ja ties mitä, jossa jokaisessa on oma haastetaulukkonsa. Kun haasteita läpäisee, saa palkinnoksi mainetta ja rahaa, sekä muita palkintoja. Kartalta löytyy myös romuautojen koreja, joihin täytyy myös etsiä puuttuvat osat. Toisin kuin The Crewssa, tarjolla on muitakin kuin Hot Rodeja.
Myös pelin autoluokat, niiden kehitys ja kustomointi on hyvin samankaltaista The Crew:n kanssa. Autoja on yhteensä lähes 80 kappaletta ja ne ovat jaoteltu viiteen eri luokkaan. Tarjolla on autoluokkia niin katukisaan, pakenemiseen ja driftaukseen, kuten myös maastoajoon sekä kiihdytyskisoihin. Erilaisista autoluokista löytyy erilaisia menopelejä ja erilaiset tehtävät vaativat erilaisen ajokin. Kaikkia autoja ei voi asettaa mihin tahansa luokkaan, sillä esimerkiksi Volkswagen Golf on saatavilla vain maasto -sekä katukisaversioina. BMW M5 sen sijaan ei sovi maastoajoon, eikä Lamborgineista ole kestäväksi pakoautoksi. Toyotan autoja pelissä ei muuten ole, joten Initial D:n yöllinen tofukuljettaja jää uupumaan siinä missä aiemmista tuttu Suprakin. Harmi, sillä pelasin koko edellisen pelin läpi Toyota AE86:lla Dave Rodgersin Deja Vu:n soidessa radiossa. Muutama muukin ikoninen auto vielä puuttuu, mutta esimerkiksi Mazda RX-7 tullaan lisäämään peliin myöhemmin.
Jokaisella pelin autolla on oma ”kisataso”, joka määriytyy siihen pultattavien osien mukaan. Auton tasoa nostetaan kisoista saatavilla osilla ja tietyt osat antavat erilaisia erikoisominaisuuksia. Mikäli pellin alle pulttaa kolme saman firman viritysosaa, saa mukaan vielä sponsorikertoimen. Osia kerätään itselleen ostamalla niitä paikallisesta Motonetistä tai voittamalla kisoja. Mitä tahansa osia ei kuitenkaan saa, vaan kisan voittanut voi valita yhden kortin kolmesta, jonka kääntöpuolelta paljastuu sopiva osa. Sama myös kaupassa, sillä vaikka valikoima päivittyykin usein, ei tarjolla välttämättä olekaan juuri sitä turboahdinta, mikä pellin alle kannattaisi laittaa.
Huonona puolena kisatasoissa on, että jokainen uusi auto aloittaa lähes nollatasolta vakio-osien kanssa. Vanhan auton osia ei voi siirtää uuteen, ei vaikka autoluokka olisikin sama. Kun omaa Nissaniaan on kehittänyt tasolle 300 asti, ei urakkaa välttämättä halua aloittaa uudelleen. Ratkaisu ei mitenkään suosi ostamaan uusia autoja, vaan lähes pakottaa pelaajan parantelemaan vanhaa koslaansa. Vaihtokortit ja virityskauppa antavat sentään pientä valoa uuden auton ostajalle, joten alkuautolla ei peliä tarvitse peliä pelata ilman tolkutonta grindausfestaria.
Yksinäistä hedelmäpeliä
Mikäli voitosta napsahtanutta osaa ei halua, voi sen muuttaa vaihtokortiksi. Kolmella vaihtokortilla voi rullata RAY:n hedelmäpeliä, joka arpoo voitettavan osan. Vaihtoehtona on myös pelata samoja kisoja uudelleen. Kuten nykypäivän videopeleihin kuuluu, luottokorttia vinguttamalla voi lunastaa itselleen lisää vaihtokortteja. En kokenut asiaa mitenkään tarpeelliseksi, sillä pärjäsin pelissä loistavasti ilman mikromaksujakin, enkä joutunut edes grindaamaan tehtäviä. Maksaja maksaa ja vihaaja vihaa, jossei muuten niin ihan vain massan takia. Korteilla avattavat osat eivät ole ehkä se realistisin tapa tuunata autoa ja itsekin aluksi asiaa kammoksuin, mutta asia ei ole ollenkaan niin paha, kuin miltä se kuulostaa. Mikromaksut tuntuvat toki vähän hassulta ratkaisulta yksinpelissä, sillä vaihtokorttien lisäksi korttipakasta voi tulla joko erivärisiä ledivaloja auton pohjaan, tai hassunhauskoja jäätelöauto-tööttejä.
Vaikka Need For Speed Payback onkin käytännössä yksinpeli, löytyy siitä myös kilpailullinen moninpeli. Harmillisesti kyseessä on kuitenkin vain pieni valikoima erilaisia katukisoja, eikä avoimessa maailmassa kaahailua voi kaverin kanssa suorittaa. Driftausta tai kiihdytyskisoja ei myöskään moninpelistä löydy. Siinä missä esimerkiksi The Crew tarjosi avoimen maailman moninpeliä, jossa pystyi ajamaan kavereiden kesken läpi Amerikan Yhdysvaltojen, tarjoaa Need for Speed: Payback vain satunnaisia katukisoja ja pistetaisteluita kavereita vastaan. Ne kyllä toimivat hetkellisenä hupina, mutta itse en ainakaan montaa kisaa jaksanut ajaa.
Ongelmineenkin edeltäjäänsä parempi
Onko Need For Speed-sarjan uusin tulokas sitten jotenkin huono peli? Ei ollenkaan. Se on itseasiassa erittäin viihdyttävä ja onnistunut paketti, johon olisin kuitenkin toivonut avoimen maailman moninpeliä, enemmän vapaamuotoisia kisoja erilaisine reitteineen, sekä enemmän poliisitakaa-ajoja. Niissä kun peli nyt sattuu vain olemaan parhaimmillaan. Viihdyin kuitenkin pelin parissa erittäin mukavasti sen reilun parikymmentä tuntia mitä tarina, etsittävät autot, satunnaiset haastetehtävät ja autojen virittely vaativat. Peliin on tulossa tottakai myös lisää sisältöä niin autojen, kuin tarinankin osalta ja aivan varmasti tulen niiden takia pelin pariin vielä palaamaan. Kyseessä on kuitenkin kaikinpuolin edeltäjäänsä parempi peli ja mikäli The Crew oli mieleisesi ajopeli, on Need For Speed: Payback varmasti oiva valinta pukin konttiin. Ensi kerralla kutsutaan ne poliisit töihin myös tarinatehtävien ulkopuolella, lisätään liikennettä ja annetaan enemmän vapautta pelaajalle, vai mitä Ghost Games?