Need for Speed on pelisarja, jota tehty jo vuodesta 1994. Kaupallinen menestys ja arvostus saavutettiin vasta vuonna 2003, jolloin markkinat valtasi NFS: Underground. Peli mullisti sarjan täysin heivaamalla eksoottiset urheiluautot huis hittoon: tilalla oli kaupunki, jonka yön pimeydessä ajettiin laittomia katukisoja huippuunsa viritetyillä ja tuunatuilla bensahirviöillä. Suosion myötä Undergroundille suotiin jatko-osa, joka ei sekään jättänyt kylmäksi. Miljöönä toiminut kaupunki oli nyt täysin avoimesti tutkittavissa ja kustomointimahdollisuudet olivat entistä monipuolisemmat.
Virtuaalituunauksen jälkeen EA Black Box päätti palata historiassa taaksepäin ja toi aiemmissa osissa koetut vastoinkäymiset virkavallan kanssa eli takaa-ajot takaisin kehiin. Tekele kantoi nimeä NFS: Most Wanted ja sai suurimmaksi osaksi positiivisen vastaanoton. Mutta se mikä menee ylös, tulee myös alas – niin kävi suosiolle sekä laadulle Most Wantedin jälkeen. Onkin siis jälleen hyvä aika uudelle yritykselle, joka tällä kertaa kantaa nimeä Need for Speed: Shift.
Tankki täyteen
Erikoinen seikka, mikä pistää silmään jo ennen kuin DVD:n ehtii änkeä konsoliin, on tekijätiimin vaihdos. Tutun Black Boxin sijaan kehittäjänä toimii Slightly Mad Studios, jonka poppoo on vastannut muun muassa GTR 2 -ajosimulaattorista. Lisäksi takakannessa mainostetaan g-voimia ja kilpa-autojen raakaa voimaa, joten alkaa väkisinkin vaikuttaa siltä, että NFS-sarja yrittäisi Shiftin avulla astua arcadekaahailusta simulaattoreiden maailmaan.
Epäilys osoittautuu todeksi, kun koekierroksen aikana kamera asettuu oletuksena itse ohjaamoon eikä perinteiseen takapuskurinäkymään. Tämä ei suinkaan haittaa, sillä ohjaamon kautta sekä ajamisen että vauhdin tunne välittyy ruudun toiselle puolelle yllättävän vahvasti. Viimeistelyn ohjaamossa kököttämiseen tuovat tarkasti mallinnetut mittaristot sun muut kojelaudan nappulat. Huomattavaa panostusta ilmenee myös pelin muhkeassa äänimaailmassa: kierrosten noustessa moottorit pitävät suorastaan järkyttävän komeaa meteliä ja tiukoissa mutkissa renkaat vinkuvat tunnelmallisesti. Harmi, että soundtrackin biisit ovat täydellinen vastakohta autojen armottomalle ääntelylle.
Koekierroksen lupaavan ensivaikutelman jälkeen peli ehdottaa ajotaitojen mukaisia asetuksia, eli esimerkiksi ohjattavuuden ja tekoälykuskien vaikeusastetta, mistä siirrytään ihka ensimmäiseen kisaan. Tästä saatu kahiseva käytetään oman ajoneuvon ostamiseen ja ura kilpa-autoilijana voikin alkaa.
”Musta tulee maailmanmestari!”
Uratila jaetaan autojen tehokkuuden mukaisesti neljään tasoon, jotka sisältävät erillisiä kilpailuja. Tämä tarkoittaa muun muassa aika-ajoja, ikuisuuden kestäviä endurance-kisoja ja kaksintaisteluja, joista kaikista muutama vielä rajataan valmistajan, kotimaan tai tehokkuuden perusteella. Sinällään kaikki kisatyypit toimivat niin kuin pitääkin, joskin driftaus kaipaa kipeästi tutoriaalia/harjoitustilaa. Tällöin olisi säästytty lukuisilta turhautumisilta ja uudelleenkäynnistyksiltä, joita driftauksen hallitseminen alussa vaatii.
Mutta takaisin uraan. Tavoitteeksi asetetaan varsin yksinkertaisesti voittaa iso ja paha NFS World Tour, joka saavutetaan keräämällä neljän tason aikana 280 tähteä. Tähtiä ansaitaan sijoittumalla vähintään kolmanneksi ja tekemällä tiettyjä haasteita kisan aikana (esimerkiksi johtamalla kokonaisen kierroksen ajan). Näitä tehtäviä suorittamalla, ja ylipäätään tekemällä radalla ihan mitä tahansa, pelaaja tienaa itselleen pisteitä kahteen kategoriaan: täsmällisyyteen ja aggressiivisuuteen. Pojoilla nostetaan Driver Leveliä, mikä palkitaan kisoilla, vanteilla, tarroilla ja maalipinnoilla. Kolmeen jälkimmäiseen kustomointi itse asiassa rajoittuukin, mutta onneksi viritysmahdollisuudet ovat hiukan laajemmat. Perinteisen osien ostamisen lisäksi hommaan voi syventyä manuaalisilla säädöillä ja lopuksi viimeistellä ajokkinsa Works-työkalulla.
”Simulaattori” ja ”Need for Speed” eivät ehkä rimmaa samassa lauseessa, mutta täytyy myöntää, että fiilikset ovat alussa korkealla. Peli jopa tuntuu pitkästä aikaa kunnolliselta NFS-julkaisulta. Noin puolivälissä ”karrieeria” ilo kuitenkin muuttuu äkkiä itkuksi, kun bugeja ja suunnitteluvirheitä ilmaantuu enemmän kuin sieniä sateella.
All hell breaks loose
Ensinnäkin takakannessa kehuttu fysiikkamallinnus sietäisi uusia kokonaan. Autot tekevät kokonaisia pyörähdyksiä tuosta vaan, kimpoavat törmäyksissä puolelta toiselle kuin flipperissä ja hyppivät välillä kuin pomppulinnassa. Lisäksi vastustajien alta ajaminen (kyllä, luit oikein) on niin vaivatonta, että se tuntuu varsinaiselta pelilliseltä ominaisuudelta. Näitä omaperäisiä fysiikan lakeja pääsee vieläpä kokemaan monet kerrat, kiitos romurallipelistä varastetun tekoälyn. Kirsikkana kakun päälle radalle tungetaan yhteensä 16 (!!!) kuskia pelaaja mukaan lukien, mikä on varsinkin tässä tapauksessa aivan liian iso lukumäärä.
Yhtälö koostuu ulkoavaruuden fysiikoista ja 15:ta romurallia ajavasta vihulaisesta. Summaksi saadaan joka toisen radan ensimmäinen mutka, jossa joko ohit… alittaa puolet vastustajista tai kirjaimellisesti lentää ulos hiekalle lukuisten törmäysten seurauksena. Seinään osuessa ruutu vielä sumenee täysin samalla, kun kuski haukkoo shokissa henkeään. Realistisuuttahan tässä taas tavoitellaan, mutta koska viimeisetkin uskonrippeet simulaattorimaisuuteen katosivat fysiikoiden takia, ei aikaan saada muuta kuin lisää ärsyyntymistä. On hyvin turhauttavaa tuijottaa ikuisuus latausruutua vain, jotta pääsisi aloittamaan kisan alusta ensimmäisen viiden sekunnin sisällä. Restartin käytöstä tulee nopeasti refleksi.
Niin lähellä, mutta silti niin kaukana
Need for Speed: Shift on ristiriitainen tuotos. Kaikkien 72 auton eroavuudessa ja jokaisen omassa ohjattavuudessa on onnistuttu, mutta yllä mainitut seikat tuntuvat tekevän pelistä paikoittain täysin pelikelvottoman. Nopeasti saavutetun loppuhuipennuksen ollessa takana päin hommaan suhtautuu kenties hieman rennommin ja peli alkaakin jostain syystä taas maistua. Pienenä pelastuksena nimittäin toimii kilpailujen runsas määrä (280 tähden jälkeen ainakin puolet kisoista on vielä ajamatta) sekä Driver Levelin koukuttava nostaminen monien arvomerkkien metsästämisen ohella. Muutoin pelin ikää onkin vaikea pitää yllä, sillä Xbox Livestä löytyy vain kaksi pelimuotoa. Kaksintaistelun toteutus on jäänyt puolitiehen, eikä kahdeksan pelaajan peruskisaaminenkaan toimi kovinkaan mallikkaasti ainakaan tuntemattomalla peliseuralla. Vaikka serverin etsinnässä kestää vain muutama sekunti, on meno samaa romurallihuttua.
Koska kyseessä on Need for Speed, en odottanut Shiftin olevan mikään varsinainen simulaattori, saati sitten Forza Motorsportin haastaja. En silti ymmärrä, miten tekijöillä on ensin pokkaa mainostaa pelinsä realistisuutta ja sitten heittää pelaaja ajamaan 30 kierrosta kahdeksikon muotoisella radalla 15:ta muun kolmosluokan auton kanssa. Äly hoi!
Potentiaalia löytyy ehkä jopa parhaimmaksi NFS-sarjan jatkeeksi, mutta jälleen kaikki kaatuu laiskaan betatestaukseen. Toivottavasti virheistä opitaan ja mahdollinen jatko-osa viimeistellään loppuun asti.