Pitkän linjan kaahailupelisarja Need For Speed vie pelaajat jälleen kerran laittomien katukisojen jännittävään maailmaan. Tällä kertaa kaahaillaan ”The Run” -lisänimikkeen saattelemana ja kehittäjän saappaisiin astuu EA Black Box, jolla onkin jo aikaisempaa kokemusta Need For Speed -sarjan kehittämisestä; tosin jälki ei ole aina ollut hirveän imartelevaa. Uusimman yrityksen kohdalla promootion valttikorttina on toiminut lupaus tarinavetoisesta kampanjasta, jossa pelaajan kontrolli ei rajoitu pelkästään ratin taakse. Black Box käyttikin The Runin kehitykseen kolmisen vuotta normaalin kahden vuoden sijaan, joten tuotantoarvon luulisi ainakin olevan kohdallaan.
Maakuntamatkailua rapakon takana
Need For Speed: The Runin päähenkilönä toimii nuorimies nimeltään Jack Rourke, joka osaa pitää auton kuin auton hallinnassa, oli tilanne tai nopeus mikä tahansa. Ajotaituruus ei ole kuitenkaan tullut ilman hintaa, sillä maineen mukana myös miehen itsevarmuus on paisunut järjettömiin sfääreihin. Päähän kasvaneen ylipaineen johdosta Jack on päätynyt mafian tappolistalle maksamattomien velkojen takia. Synkkä tilanne saa kuitenkin nopeasti toivonkipinän, kun miehen vanha ystävä Sam Harper tarjoaa hänelle mahdollisuuden osallistua The Run -nimiseen massiiviseen kahdensadan kuskin katurallikisaan. The Runin säännöt ovat yksinkertaiset: 4828 kilometriä, San Franciscosta New Yorkiin, ensimmäinen kuski perillä voittaa 25 miljoonan dollarin pääpotin. Kisan voittaminen tarkoittaisi Jackin hengen säästymistä, joten mies tarttuu tilaisuuteen sen kummemmin miettimättä. Mistään sunnuntaipäivän kauppareissusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä 199 muun kuskin lisäksi miehen täytyy vältellä niin poliiseja kuin murhanhimoisia mafiosojakin – kyseessä on siis todellinen kilpajuoksu kuolemaa vastaan.
Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kun ensimmäisen kerran kuulin, että uusin Need For Speed -peli sisältäisi yksinpelikampanjan, johon on luotu kunnollinen tarina. Ikävä kyllä todellisuus oli jälleen kerran täysin erilainen kuin peliä edeltävät markkinointipuheet. The Runin tarinankerronta ei nimittäin kehity pelin takakannessa olevaa kuvausta pidemmälle. Päähenkilön ongelmat mafian ja poliisin kanssa ovat vain keinoja lisätä peliin blockbuster-luokan takaa-ajoja, joissa kaahataan karkuun perässä tulevaa luotisadetta. Kampanjassa olevat auton ulkopuolella tapahtuvat quick-time-event-toiminnot ovat pääosin turhia ja ne olisi voinut yhtä hyvin esittää tavallisina välivideona – mainittakoon kuitenkin, että pelin aikana tuli vastaan pari kohtausta, joissa toiminto onnistui luomaan intensiivisen tunnelman.
Kankea juoksu
The Run on kuitenkin pohjimmiltaan autopeli ja siihen tarkoitukseen se tuleekin hankkia. Pelin lisenssi sisältää 26 eri autovalmistajaa, noin 70 erilaista autoa ja yli 300 kilometriä maantietä kulutettavaksi – autointoilijoille on siis tarjolla paljon sisältöä. Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua, ja tässä asiassa The Run tasapainotteleekin kapealla nuoralla. Autojen ohjattavuutta vaivaa nimittäin lievä kankeus, minkä takia kaahailu ei ole niin hauskaa kuin olisi odottanut; varsinkin arcade-näkökulmasta katsottuna autojen ”löyhempi” ohjattavuus olisi kasvattanut pelinautintoa huimasti. Ohjattavuuteen tottuu kuitenkin ajan kanssa ja kampanjan loppua kohden tiukoissa mutkissa suoritettavat driftaukset ja slingshot-ohitukset alkavat hiljakseen luonnistumaan.
Kankea ohjattavuus ei kuitenkaan ole pelin pahin tunnelmanlatistaja, vaan kisattavia ratoja rajaava resetointijärjestelmä. Systeemin tarkoitus on siis palauttaa pelaaja takaisin kisaan, jos auto sattuu lentämään radan ulkopuolelle. The Runissa tämä on kuitenkin toteutettu täysin järjettömällä tavalla, sillä kisatessa tulee vastaan kohtia, joissa pelaaja heitetään takaisin viimeisimpään välitallennuskohtaan pienimmänkin harhautumisen takia. Liian useasti nurmikon kautta yritetyt ohitusyritykset tai muutaman metrin pituiset mutkan oikomiset heittävät pelaajan takaisin viimeisimpään checkpoint-kohtaan – eikö kyseessä pitänyt kuitenkin olla maan läpi ajettava laiton katuralli? Jatkuva latausruudun katsominen tekee pelaamisesta liian katkonaista ja saa hyvin nopeasti aikaan turhautumisen tunteita.
Tarinamoodin lisäksi pelistä löytyy onneksi myös 16 pelaajan moninpeli ja yksilösuorituksia kartoittava Challenge-series-haastepelimuoto. Moninpeli ei sinällään tarjoa mitään maatamullistavaa, vaan sisältää ainoastaan täysin normaalia kilpa-ajoa. Pelaajalla on valittavana kuusi eri ”pelilistaa”, joissa kilpaillaan vain ja ainoastaan tiettyyn kategoriaan kuuluvilla autoilla, eli esimerkiksi muskeliautoilla ei voi kilpailla urheiluautoja vastaan. Oman erikoisemman vivahteen moninpeliin tuo se, että kisat pelataan kolmen radan miniturnauksina. Turnauksen voittaja on normaaliin tapaan se, jolla on parhaimmat yhteispisteet kisan päätyttyä. Lisämotivaatiota voiton tavoitteluun tuo jokaisen turnauksen alussa arvottava bonus-palkinto, jonka saa parhaiten sijoittunut pelaaja: tarjolla on uusia autoja, kokemuspisteitä ja jopa Gamerscore-pisteitä.
Challenge-series-pelimuoto tarjoaa pelaajalle nimensä mukaisesti erilaisia ajohaasteita, joita pelistä löytyy noin 70 kappaletta. Jokaisessa haasteessa kilpaillaan pääasiassa kelloa vastaan, vaikka välillä mukaan heitetään myös tekoälyn ohjaamia kilpailijoita ja poliiseja. Omaksi huvikseen haasteita ei kuitenkaan tarvitse ajella, vaan jokainen suoritus verrataan kaverilistalla olevien pelaajien tuloksiin. Kavereiden aikojen parantelu onkin Challenge-series-pelimuodon koukuttavin ominaisuus, joka vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Kaiken tämän takana pyörii tietysti EA:n lanseerama Autolog-toiminto, joka pitää huolen siitä, että pelaaja saa välittömästi tiedon siitä kun hänen tuloksensa on rikottu.
Pakkaspurema kaunistaa
Visuaalisesti The Run pitää hyvin puolensa muihin autopeleihin verrattaessa ja on siitä erikoinen tapaus, että se on ensimmäinen autopeli, joka hyödyntää DICE:n Frostbite 2 -moottoria (Battlefield 3) grafiikan piirtämiseen. Pelissä olevat autot näyttävät kauniilta ja ”autodiggarit” varmasti tunnistavat lempiautonsa pelkän ulkonäön perusteella. Pelin kauaskantoiset maisemat, monipuoliset ympäristöt ja säävaihtelut jättävät kuitenkin jopa ajoneuvot varjoonsa vaikuttavuudellaan. Frostbite 2:sta olisi varmasti saanut ulos vakuuttavampaakin jälkeä, mutta debyyttisuorituksena The Run on enemmän kuin kelvollinen.
Äänipuoli on sen sijaan toteutettu hieman vaihtelevalla menestyksellä; ääninäyttely on lähinnä ärsyttävää ja epäuskottavaa, vaikka päähenkilöiden ääniksi onkin palkattu Hollywood-tason näyttelijät Sean Faris ja Christina Hendricks. Kampanjan aikana ei tosin paljon keskusteluja käydä, mutta ne vähätkin dialogit mitä pelistä löytyy, pilataan Jackin dorkamaisilla one-linereillä. Itse kaahaamisessa kuultavat äänet ovat sen sijaan kohdallaan ja varsinkin surround-äänijärjestelmällä pelatessa on hienoa huomata kuinka hyvin takaa lähestyvän auton ohitusyritykseen pystyy reagoimaan pelkän äänen avulla. Pelin soundtrack koostuu myös melko miellyttävistä rockailuista, joita ikävä kyllä kuullaan aivan liian vähän itse kampanjan aikana.
Kaiken kaikkiaan Need For Speed: The Run tuottaa melkoisen pettymyksen. Niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin ajoalueen rajauksessa on menty täysin päin metsää ja onnistuttu pilaamaan pelinautinto täysin. Olematon tarinankerronta ja ääninäyttely tekevät yksinpelikampanjasta kertakäyttökamaa, jota ovat onneksi paikkaamassa toimiva moninpeli ja Challenge-series-haasteet. EA:n Autolog-toiminto vetoaa pelaajan sisäiseen kilpailuviettiin loistavasti ja pyrkii kannustamaan pelaajia palaamaan pelin ääreen aina uudelleen – olettaen, että kaverilistalta sattuu löytymään kohtalotovereita. The Run ei ole huono peli, mutta ei se myöskään ole hintansa arvoinen, ja tästä syystä sitä ei uskalla suositella kenellekään varauksetta… varsinkaan, jos hyllystä löytyy jo sarjan viimevuotinen julkaisu.