Masennus on vakava sairaus, jota tavataan yllättävän usein luovan työn alalla. Kun ajatus ei kulje eikä tulosta synny, ihminen saa helposti alakuloisia ajatuksia. Tai kun satojen työtuntien, lukemattomien unettomien öiden ja väliin jääneiden lounastaukojen jälkeen saa viimein työnsä valmiiksi ja esiteltyä ihmisille, se lytätään kasaan ja tekijä haukutaan pystyyn. Tällöin tekijä helposti miettii mikä menikään vikaan, mitä olisi voinut tehdä toisin ja kannattaako enää edes jatkaa samoissa tehtävissä. Tämä on hyvin tuttua myös pelimaailmassa.
24 Caret Gamesin johtohahmo Matt Gilgenbach on kokenut masennuksen, mutta ei mitään edellä mainituista. Hän loi nelihenkisen tiiminsä kanssa positiivisia arvosteluja saaneen Retro/Graden, joka sai jopa palkintoja ja ehdokkuuksia indiepelipiireissä niin audiovisuaalisuuden, kuin pelisuunnittelunkin puolelta. Jostain syystä, Retro/Grade ei kuitenkaan myynyt. Peli julkaistiin huonoon aikaan eikä sen näkyvyyteen oltu panostettu kunnolla, joten se jäi monien isojen julkaisujen jalkoihin. Matt jäi pahaan velkakierteeseen peliä varten otettujen lainojen takia ja menetti peliin käytetyn ajan takia lähes kaikki ystävänsä ja sukulaissuhteensa. Hän harkitsi jo vakavasti vaihtavansa alaa, mutta löysikin Kickstarterin, yhteisölahjoituspalvelun, jonka avulla hän voisi yrittää vielä uudelleen ja kerätä varoja uuteen projektiinsa. Aihekin oli jo valmiina, tällä kertaa hän tekisi kauhupelin hänelle läheisestä ja henkilökohtaisesta aiheesta: masennuksesta ja menetyksestä. Hän perusti uuden yrityksen, Infinitap Gamesin, sai vaadittavan rahoituksen ja julkaisi valmiin pelin, Neverending Nightmaresin, joka nyt kaksi vuotta myöhemmin saapui myös PlayStation 4:lle sekä Playstation Vitalle.
Päättymätön kasetti
Neverending Nightmares on nimensä mukaisesti peli loputtomista painajaisista. Thomas Smith näkee todentuntuista unta, jossa hän puukottaa pikkusiskoaan vatsaan tappaen tämän. Thomas herää peloissaan ja lähtee tarkistamaan, olihan uni varmasti unta. Kierrellessään talossaan, hän päätyy takapihalla sijaitsevalle hautuumaalle löytääkseen siskonsa haudan. Pian hän herää uudelleen sängystä, eikä enää tiedä mikä on unta ja mikä ei. Hän ymmärtää, ettei pääse painajaisistaan ulos, vaan herää aina uudelleen entistäkin kieroutuneemmassa ja karmeammassa unessa. Jokaisessa unessa hän kokee joko siskoonsa, vaimoonsa tai itseensä kohdistuvaa väkivaltaa ja kauhukuvia. Järkyttävistä kokemuksista masentuneena Thomas päättää lopulta tappaa itsensä lopettaakseen kaiken, mutta herääkin jälleen uudelleen sängystään. Kun kaikki on jo kokeiltu, jää ainoaksi tehtäväksi selvittää, onko unilla ehkä jotakin kerrottavaa.
Pelin graafinen ilme on yksinkertaisen tyylikästä ja siihen on otettu selkeästi mallia Edward Goreyn teoksista. Mustavalkoinen ja lyijykynällä piirretty maailma sopii pelin teemaan erinomaisesti ja ainoat selkeästi korostuvat värit pelissä ovat veritahrat ja jotkin esineet tai asiat, joihin Thomas voi reagoida. Hahmojen kasvot tosin voisivat sisältää hieman enemmän yksityiskohtia, sillä nykyisellään ne näyttävät jotenkin hutiloiduilta ja viimeistelemättömiltä verrattuna taustaan. Äänimaailma koostuu aavemaisista, mutta rauhallisista uruista ja koskettimista, sekä taustalla kuuluvista askeleista, puheensorinasta ja kuiskauksista. Etenkin sisarusten välinen keskustelu tuntuu aidolta ja laadukkaalta ääninäyttelyltä, vaikkakin sitä on pelissä yllättävän vähän. Tämä on harmillista, sillä kyseiset keskustelut ovat pelin paras tapa kuljettaa tarinaa eteenpäin.
Kun kaikki on totta, ei mikään ole totta
Tarina onkin se, joka kannattelee koko Neverending Nightmaresia. Ei tätä oikein voi peliksi kutsua, kun pelaajan ainoaksi tehtäväksi jää ohjaimen tatin suuntaaminen yhteen suuntaan ja välillä ottaa muutama juoksuaskel päästäkseen perässä vaanivaa uhkaa pakoon. Silloin tällöin saadaan painaa yhtä nappia, jolloin Thomas koskettaa maassa lojuvaa, värikästä kukka-asetelmaa, taulua tai eläimen ruumista. Ne eivät tosin vaikuta mihinkään mitenkään, joten ne voi yhtä hyvin jättää kokonaan huomiotta. Tämä kaikki tekeekin pelistä enemmänkin visual novelin, kuin pelattavan pelin. Pelissä on kolme erilaista loppua, joihin pääsee tekemällä tiettyjä valintoja tarinan varrella. Valinnat eivät ole yhtään sen monimutkaisempia, kuin valitseminen kahdesta polusta toinen. Yhden lopetuksen jälkeen voi palata takaisin haarakohtaan ja valita toisen suunnan, joten koko peliä ei tarvitse pelata kolmesti läpi nähdäkseen kaikki lopetukset. Kaikki lopetukset kannattaakin kokea, sillä jokainen päätös tarinalle on selkeästi erilainen. Varsinkin kun niistä jokaisen voi kokea reilussa kahdessa tunnissa. Jos Neverending Nightmaresin arvostelisi lyhytelokuvana eikä niinkään pelinä, antaisin sille viisi pistettä lisää.