Japanilainen pelikehittäjä Yoko Taro on pelialalla erittäin arvostettu, mutta samalla erittäin mysteerinen mies. Julkisuudessa häntä nähdään hyvin harvoin ilman naamaria ja pelitkin hän kirjoittaa väärinpäin. Ensin kirjoitetaan loppu, sen jälkeen kaikki muu. Hän on mies menestyksekkäiden, vaikkakaan ei arvosanojensa puolesta loistavien, Drakengard ja Nier -pelien takana. Herran edellisestä pelistä, Nieristä, on jo lähes seitsemän vuotta aikaa, mutta nyt jatko-osa kyseiselle pelille on saapunut. Alkuperäisen pelin luonut studio Cavia on jo lopetettu, joten jatko-osan kehitystyö annettiin nopeatempoisista toimintapeleistä tunnetulle Platinum Gamesille. Samalla myös pelin nimen kirjoitusasu on muuttunut ja se on saanut lisänimen. Kysymys kuitenkin kuuluu, onko NieR: Automata edellisen pelin tapaan ”tekeleenä mahtava, pelinä keskinkertainen”?
Kunnia ihmiskunnalle
NieR: Automatan tarinaa ei pohjusteta alkuun ainakaan liikaa. Pelin asetelma liittyy ensimmäisen Nierin neljänteen lopetukseen, joka taas liittyy ensimmäisen Drakengardin viidenteen lopetukseen. Tekijät eivät tietenkään oleta, että jokainen Automatan aloittava olisi pelannut edellä mainittuja pelejä, varsinkaan useaan kertaan, eikä tarvitsekaan.
Lyhykäisyydessään pelin tarina alkaa tilanteesta, jossa toisesta maailmasta saapuneet, tunteettomat ja tuhoamiseen ohjelmoidut robotit ovat hyökänneet Maahan ja saaneet aikaan maailmanlopun sekä ihmiskunnan lähes täydellisen joukkotuhon. Viimeiset ihmiskunnan rippeet ovat paenneet Kuuhun, jossa he ovat rakentaneet androideista koostuvan YoRHa-armeijan ja lähettäneet sen taistelemaan robotteja vastaan valloittaakseen Maan takaisin ihmisille.
Androideilta on kielletty kaikki tunteet, niillä ei ole nimiä, eivätkä he tapaa ihmisiä. Pelaajan rooli on pukea YoRHa-yksikkö 2B:n mekko päälleen ja lähteä Maan pinnalle suorittamaan erilaisia tutkimus– ja tuhoamistehtäviä, joita hänelle annetaan Maan kiertoradalla sijaitsevasta Bunkkerista. Matkalle 2B:n seuraksi käsketään tutkimustehtäviin ja hakkerointiin rakennettu apuyksikkö 9S. Yhdessä androidikaksikko lähtee avoimeen, postapokalyptiseen maailmaan, jossa kaikki ihmisille rakas on tuhottu ja jossa robotit ovat vallassa. Tarina kuitenkin saa pian käänteen, kun yksi tuhottavista roboteista onkin surullinen kaikesta turhasta väkivallasta ja pyytää androideilta apua. Miten koneella voi olla tunteet ja miksi se taistelemisen sijaan pelkää ja antautuu? Miten androidit lopulta eroavat roboteista? Pelin juoni on alun jälkeen erittäin syvällinen ja sylkeekin ilmoille monia pohdittavia kysymyksiä jopa oikean maailman sotatilanteista ja erilaisista konflikteista.
Kuten pelin maailmakin, myös sen hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia ja omanlaisia persoonia. Siinä missä pallopyllyinen 2B on yksiulotteinen, tunteensa täysin kieltävä ja tarkasti käskyjä totteleva sotilas, on 9S sen sijaan järkeilevämpi ja uteliaampi tietämään maailman tilanteesta, kysellen 2B:ltä usein heille kuulumattomista asioista. Kuten arvata ehkä saattaakin, tarinan edetessä myös 2B:n mieli alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan ja kyseenalaistamaan maailman tarkoitusta sekä sen salaisuuksia. Muutkin pelin hahmot ovat mieleenpainuvia yksilöitä ja moni erottuukin selkeästi toisista, varsinkin kun pelissä päästään toiseen kauppapaikkoja tarjoavaan kylään asti. Hahmoissa on myös joko epäselviä, tai täysin suoria viittauksia aiempaan Nieriin sekä Drakengardiin, joten aiempia pelejä pelanneet löytävät varmasti monia tuttuja hahmoja.
NieR: Pantsumata
Pelaaminen ja varsinkin toiminta on NieR: Automatassa hyvin pitkälti samanlaista kuin Platinum Gamesin toimintapeleissä yleensäkin, putkimaisessa maailmassa kulkemista, jossa on paljon akrobaattista ja nopeatempoista toimintaa. Pelin maailma on lähes täysin avoin, mutta sen koko ja sisältö on hyvin pientä verrattuna esimerkiksi Just Cause 3:n, The Elder’s Scrolls V: Skyrimin tai vaikkapa Grand Theft Auto 5:n vastaaviin. Koko kartan pääsee teoriassa juoksemaan päästä päähän varttitunnissa, mikäli ei eksy kaupunkien käytäviin ja korkeuseroihin. Maailmassa ei muutenkaan ole oikeastaan muuta tekemistä, ellei kalastusta ja taistelua lasketa mukaan. Suurin osa ajasta kuluukin sivutehtäviä tehdessä tai niitä etsimässä, sillä pelin kartta on aivan umpisurkea ja äärimmäisen epäselvä. Peli kyllä tiedostaa sen itsekin ja jopa muistuttaakin välillä asiasta, kertomalla siitä suoraan pelaajalle.
Platinum ei ole oikein ikinä loistanut kenttäsuunnittelussa tai maailmojen tutkimisessa, vaan taistelumekaniikassa. Automata ei tee asiassa poikkeusta, vaan heittää seuraavaa vaihdetta tupaan akrobatiaa hyödyntävässä miekkailussa ja räiskinnässä. Androidit ovat varustettu erilaisin lähitaisteluasein, kuten miekoin ja keihäin, mutta heidän mukanaan kulkee myös pieni ja leijuva POD-robotti. PODin tehtävä on neuvojen ja käskyjen antamisen lisäksi tarjota tulitukea ohjuksin ja konekiväärein, sekä erilaisin erikoisiskuin, kuten ampumalla suuren lasersäteen vihollista kohti tai muuttumalla hahmon ympärillä pyöriväksi sirkkeliksi. Mukaan saa aina kaksi erilaista POD-muunnosta ja niitä voi vaihtaa milloin vain, mikäli tilanne vaatii jotain erilaista lähestymistapaa. Androidit sen sijaan kantavat hahmosta ja asetuksesta riippuen joko yhtä, tai kahta asetta. Pääaseena jokaisella on aluksi jonkinlainen miekka, mikä japanilaisessa pelissä totta kai on katana. Kun aseita ostaa tai löytää lisää, voi kakkosaseeksi ottaa esimerkiksi pitkän keihään, jättimäisen kahden käden miekan, tai vaikkapa rautaputken. Jokaisella aseella on erilaiset hyökkäykset ja toiminnot, joten kaikkea kannattaa ainakin kokeilla.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan taistelu on kahden eri nappulan takomista, ympäriinsä hyppimistä ja PODin tulitusnapin pitämistä pohjassa, ainakin helpoimmalla vaikeusasteella. Mutta jo normaalilla vaikeusasteella homma muuttuu paljon hauskemmaksi, sekä monimutkaisemmaksi. Kun androidia päivittää, saa se käyttöönsä erilaisia vastaiskuja, nopeampaa väistöliikettä, ajan hidastamista ja kaikkea muuta kivaa. Kun vihollisia puskee eteen kymmenkunta kerrallaan, ei enää pelkkä neliön ja kolmion vuoroittainen rämpyttäminen riitä. Tällöin aletaan jo vaatia sorminäppäryyttä ja tarkkaavaisuutta, sillä tavalliset hyökkäykset eivät edes tehoa kaikkiin vihollisiin.
Parhaimmillaan meno onkin kuin balettia, jossa luodit ja ohjukset lentävät ruudun halki, androidit heittelevät kärrynpyöriä ja robotit halkeavat keskeltä kahtia. Mikäli eteen tulee äärimmäisen tiukka paikka, voi tällöin laukaista 2B:n hameen sisällä olevan itsetuhomekanismin, joka räjähtäessään tekee massiivista vahinkoa kaikille ympärillä oleville vihollisille, jättäen samalla sankarittaren oman terveyden erittäin kriittiselle tasolle. Mikäli itsetuhon laukaisee väärässä paikassa tai väärään aikaan, voi yksi rivivihollinen tappaa pelaajahahmon siihen paikkaan. Mikäli 2B selviää itsetuhon jälkipyykistä ehjin nahoin hengissä, hyppelehtii hän jatkossa ilman hametta, kunnes palaa Bunkkeriin korjaamaan sen. Tällöin saakin ihastella pelimaailman uusinta waifua ihan rauhassa, ilman että yrittää käännellä kameraa hahmon hameen alle. Mikäli pelaaja taas kuolee taistelun aikana, tulee pelissä eteen yksi sen vaihtoehtoisista lopetuksista. Sen jälkeen palataan päävalikkoon, josta taas ladataan viimeksi tallennettu piste. Pelissä ei ole automaattitallennusta, vaan pelaaja joutuu tallentamaan väliaikapisteillä itse manuaalisesti. Huomio vielä: Pelissä EI OLE AUTOMAATTITALLENNUSTA. Se myös kerrotaan monta kertaa pelin aikana, jotta asia ei varmastikaan jäisi huomioimatta. Silti se unohtuu, ainakin sen yhden kerran.
Tasaisin väliajoin taistelua ja kartalla sinkoilua ryhmittää erilaiset ”minipelit”, joissa esimerkiksi siirrytään lentoyksikön puikkoihin tai 9S:n hakkerointimoduliin. Lentoyksiköllä pelaaminen on kuin pelaisi vanhaa R-Typeä, jossa lennetään kaksiulotteisella kartalla joko ylöspäin tai sivulle, ampuen samalla kymmenittäin vihollisrobotteja. Tällöin peli muuttuu kirjaimellisesti luotihelvetiksi, jossa pelaajan tehtävä on väistellä kymmeniä ruudulla näkyviä laserpalloja ja ohjuksia. Minipelejä ei ole liikaa, eikä niitä ole tungettu liian väkisin mukaan, vaan ne tarjoillaan pieninä ja keveinä välipaloina muun pelaamisen ohella. Niissä on myös selkeä merkitys, sillä Bunkkeri ei anna esimerkiksi lentoyksikköä käyttöön ilman pätevää syytä, jollainen on esimerkiksi kerrostalon kokoisen robotin tuhoaminen ilmasta käsin.
2B or not 2B?
Androidit saavat jokaisesta tuhoamastaan robotista muttereita ja pultteja, jotka ovat NieRin maailmassa valuuttaa. Romuraudalla voi kehittää hahmoaan ostamalla siihen erilaisia siruja, jotka paremman kestävyyden ja nopeuden lisäksi antavat esimerkiksi väliaikaisen kuolemattomuuden hahmon ottaessa vahinkoa, automaattisesti palautuvan energiapalkin, ajanhidastuksen, tai automaattisen parannustarvikkeiden käytön. Helpoimmalla tasolla on mahdollisuus jopa täysin automaattiseen taisteluun, jotta pelaaja voi keskittyä vain seuraamaan vierestä robottien viipalointia. Jokainen siru kuluttaa tietyn verran androidin käyttökapasiteettia, joten kaikkea haluamaansa ei välttämättä voi käyttää yhtaikaa. Tällöin pelaaja joutuukin miettimään kumpi onkaan itselleen tärkeämpää: kestävämpi hahmo vaiko tehokkaammat hyökkäykset?
Pelin läpipeluu kestää keskimäärin noin kymmenestä kahteenkymmeneen tuntia, riippuen pitkälti sivutehtävien suorittamisesta tai niiden poisjättämisestä, mutta läpipeluun jälkeen pelaaja on nähnyt tarinasta vasta yhden osion. Jokainen läpipeluu nimittäin pelataan eri hahmolla ja niitä on yhteensä kolme. Tarina avautuu joka kerta yhä syvällisemmin ja tarjoaa varsinkin kolmannella hahmolla täysin uudenlaisen pelikokemuksen. Kun kaikki kolme tarinaa on pelattu, on tarjolla vielä New Game+ millä tahansa hahmolla, sekä hieman muutakin bonusta. Tekemistä siis piisaa ja rahalle on vastinetta. Huomiona vielä, mikäli olet saavutusten/trophyjen kerääjä, on kolmannen läpipeluun jälkeen mahdollista ostaa kaikki puuttuvat saavutukset käyttämällä pelin sisäistä valuuttaa.
NieR: Automata on äärimmäisen hyvä esimerkki pelistä, joka yllätti minut täysin. Aiempien Platinum Gamesin pelien, Transformers: Devastation, The Legend Of Korra, jälkeen odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta tällä kertaa he onnistuivat. Aiemmin pidin Bayonettaa Platinumin parhaana pelinä, mutta nyt en enää ole varma. Toivon kuitenkin todella, että tulemme jatkossa näkemään vielä lisää Yoko Taron ja Platinum Gamesin yhteistyötä.