Ninety Nine Nights eli toisin sanoen N3 tarjoaa pelaajan silmien eteen ensimmäiseksi todella upean alkuvideon. Videon katselun jälkeen ainakin allekirjoittaneen kiinnostus peliä kohtaan kohosi, ja tarinasta halusi tietää enemmän.
Pelissä on seitsemän pelattavaa hahmoa, joilla jokaisella on oma ajatusmaailmansa sekä motiivinsa, mutta pääpiirteiltään samankaltaiset tavoitteet. Peli onkin läpäistävä jokaisella hahmolla, jotta tietäisi pelin tarinan kaikista mahdollisista näkökulmista ja jokaisen vihollisen silmin.
Tarina on tyypillisen japanilainen. Pelimaailman hahmot olivat rauhaisaa kansaa, kunnes tasapainoa ylläpitävä ja suuria taikavoimia sisältävä mystinen esine hajoitettiin palasiksi. Jokainen rotu sai käsiinsä palasia, jotka sisälsivät mystisiä voimia. Rodut jakautuivat valon ja pimeän voimien välille ja sota palasten hallitsemisesta alkoi. Jokaisella pelattavalla hahmolla on yksi tällainen palanen, joka antaa suuria voimia sen kantajalle.
Pelin juoni on kuitenkin jokseenkin monimutkainen, enkä itsekään päässyt siitä vielä täysin jyvälle lähinnä siksi, että taistelukentällä dialogi ei ole puhuttua, vaan pelaajan täytyy kyetä lukemaan pientä tekstiä kombojen välissä.
Tosin jokin osa dialogista on puhuttua ja jokaisen hahmon alkuvideo selittää asioita melko hyvin. Pelimoottorilla tehtyä tarinankuljetusta on onneksi kohtuullisen paljon. Ja mikä tärkeintä, se on erittäin laadukasta sellaista.
Simo vaatehuoneelta hei! Vain ysiysi!
N3 on hack’n slash -peli, joka tarkoittaa sitä, että vihollisia laitetaan poikki ja pinoon ylivoimallisilla kyvyillä. Tämä korostuu entisestään, sillä kentällä voi olla paristakymmenestä jopa lähemmäs kolmesataa vihulaista. Peliin lisätyn roolipelimäisen elementin takia kombottaminen on entistä palkitsevampaa, sillä jokaista hahmoa pystyy kehittämään tiettyyn pisteeseen asti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että uudella kehitystasolla pelaaja oppii uusia liikkeitä, sivaltaa enemmän tuhoa, sekä avaa itselleen uusia aseita, joita löytyy erillisinä myös kenttiin sijoitetuista arkuista. Uusilla liikkeillä kombottaminen helpottuu, muuttuu kauniimmaksi sekä parin tuhannen iskun kombosarjat alkavat olemaan arkipäivää.
Tämä juuri tekee pelaamisesta hauskaa, sillä yksi tämän pelityypin ongelmista on mielestäni juuri se, että hahmoa ei paljoa kehitetä, vaan sillä on samat liikkeet jotka vain voimistuvat jonkun esineen tai aseen ansiosta. Positiivista on myöskin se, että vastustajia tulee eteen niin paljon, että pelaajalla riittää aina tekemistä. Ja mikä tärkeintä, kombottaminen on hauskaa. Varsinkin, kun vihollisia on kimpussa parisen sataa!
Pelitantereelta löytää myös monenlaista pientä ja suurta sälää, joka auttaa pelaajaa mm. nostamalla nopeutta, tuhovoimaa ja elinvoimaa, tai kasvattaa superhyökkäyksiin tarvittavaa latausta. Näiden lisäksi kentältä löytyy esineitä, joita pelaaja voi aktivoida itselleen käyttöön. Tällaisia esineitä ovat esimerkiksi elinvoimaa antava pallo, näkymättömyysviitta jne.
Armeijani on tupakkatauolla!
Jokaisen kentän alussa pelaaja valitsee tuekseen ns. armeijan. Armeija koostuu kahdesta yksiköstä, joihin pelaaja voi vaikuttaa. Ennen kentän alkua mielestään parhaan kombinaation tukijoukoista voi valita jalkaväestä, raskaasta jalkaväestä, jousimiehistä, sekä keihäsmiehistä.
Tällä ei käytännössä ole juurikaan merkitystä, sillä valittu ”armeija” on tupakkatauolla jokaisessa yhteenotossa. Ei se tosiaan minua juurikaan haitannut, sillä mukavahan se on itse lahdata satoja, milloin minkäkin näköisiä vastustajia. Kyseinen asia häiritsee lähinnä siksi, että se tuntuu melko päälle liimatulta ominaisuudelta, joka on lisätty peliin aavistus ennen julkaisua.
Lisäksi armeija jää joskus kentän toiselle laidalle, mutta tällöin kyseessä on skriptattu tapahtuma, jolloin pelihahmo teleportataan jonnekin päin kenttää ja josta eteenpäin on pärjättävä yksinään. Ensimmäistä kertaa, kun tällainen tapahtui olin ymmälläni, sillä siitä ei varoitettu millään tavalla. Ei näkynyt mitään outoja teleportin näköisiä sinisiä ympyröitä, vaan ruutu musteni ja oltiin yhtäkkiä toisella puolella kenttää. Mukanani siirtyi kyllä yksi kenraaleistani, mutta armeijani jäi jonnekin välille.
Mutta eipä anneta tuon hämätä, vaikka se hieman häiritseekin. Armeijalla ei käytännössä tee juurikaan mitään. Tehtävien lopussa annettava arvosana toki riippuu siitäkin kuinka monta prosenttia armeijasta selvisi hengissä, mutta pääpaino arvosanan antamiselle on komboliikesarjan määrä, superhyökkäysten määrä, tappojen määrä, aika yms.
Näistä peli laskee sitten yhteen 1+2 ja saa tulokseksi milloin mitäkin. Joskus tuntuu, että parhaan mahdollisen tuloksen sai äärimmäisen helpolla, kun taas joissain kentissä saa olla tyytyväinen kolmanneksi parhaaseen arvosanaan.
Arvosanoilla ei sinällään ole merkitystä, ellei halua kerätä tavaroita, joilla saa lisää energiaa tai muuta mukavaa. Lisäksi arvosanat vaikuttavat pelin saavutuksiin, joista yksi on sellainen, että jokaisella hahmolla on läpäistävä kentät vähintään A-arvosanalla. Toinen mukava saavutus on läpäistä pelin jokainen kenttä jokaisella hahmolla maksimitasolla. Eli käytännössä ensin nostetaan hahmot maksimitasolle, ja sitten mennään jokainen kenttä läpi jokaisella hahmolla.
Back to the ’80s
Pelaaminen on kyllä hauskaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten kun pelaajan hermoja halutaan kokeilla, niin niitä kokeillaan kunnon 80-luvun tyyliin. Tallennus nimittäin onnistuu ainoastaan kentän läpäisyn jälkeen.
Jotenkin kuitenkin aloin ymmärtämään tätä ratkaisua, sillä itse asiassa peli on rakennettu melko helpoksi. Aiempia kenttiä nimittäin pystyy pelaamaan läpi niin monta kertaa kuin haluaa, ja hahmon tason voi nostaa maksimiin pelaamalla vanhoja kenttiä ellei uusi kenttä tahdo mennä läpi. N3 kärsii myöskin ruudunpäivitysongelmista. Jos kentällä on tuhoton määrä vihollisia ja tekee superhyökkäyksen jossa käytetään mukavia efektejä, ruutu hidastuu aika lailla.
Annoin kuitenkin tämän anteeksi, sillä oma ristinollani ei sentään kaatunut taistelun tiimellyksessä, eikä myöskään hidastellut niin, että olisin kuollut/muutoin kärsinyt hidastelusta.
Kolmas seikka, joka tuo esille puutoksia pelissä, on välianimaatiot, jotka yleensä poikkeuksetta räpsähtävät päälle keskellä taistelua ja nimenomaan juuri silloin, kun olet tehnyt superhyökkäyksen. Ei siinä muuten mitään, mutta kun kovalla työllä ladattu Orb-mittari on tyhjä, loppuarvosana laskee ja sadat viholliset hakkaavat sinua hengiltä, ja yhä tupakkatauolla seisoskeleva armeija ihmettelee taivasta.
Muutenkin olisin toivonut, että superhyökkäyksiin vaadittava täysi Orb-mittari täyttyisi hieman nopeammin. Nykyisellään vastustajia saa kaataa kuin heinää, ennen kuin kunnon valoshown saa aikaiseksi. Puhumattakaan sitten siitä pelissä olevasta SuperOrb-mittarista joka täyttyy vain superhyökkäyksen aikana, ja sekin todella hitaasti. Ehkä kaipaan liiallista ylivoimaa, mutta olisi se hienoa, jos superhyökkäyksiä voisi tehdä enemmän.
Loppusanat
Huolimatta huonoista arvosteluista ja pahoista sanoista, joita olen tästä pelistä lukenut, pidin tästä todella paljon. Se tarjosi minulle ”rauhoittavaa” pelattavaa ja paljon tekemistä. Toki alussa, kun en tajunnut nostaa hahmon tasoa, olin aika hermoraunio, mutta asioiden selvetessä pelaamisesta tuli mukavaa.
N3 pitää sisällään muutamia todella typeriä lapsuksia eikä siinä ole moninpeliä, joka olisi voinut nostaa pelin käyttöikää mutta eihän sitä liikaa voi vaatia…
Graafinen anti pelissä on hienoa katseltavaa, jos yhtään pitää valoshowsta. Pelin eri hahmot antavat mukavasti vaihtelua, mutta pelin kentät toistavat itseään, sillä ne näyttävät liki kaikki samanlaisilta.
Itseäni pisti hieman harmittamaan saavutukset, kun muutamat niistä ovat todella naurettavia, ellei oikeasti halua hakata peliä monta tuntia putkeen. Kyllähän pelistä paljon saa irti, mutta kun jokaisella seitsemällä hahmolla on noin 5-7 kenttää läpäistävinä ja niiden läpäiseminen kestävää alussa n. 15-45 min./kenttä, on alussa paljon tehtävää. Sitten pitäisi vielä maksimilevelillä pistellä kaikki kentät läpi, niin rupeaa pelaaminen tuntumaan jo hieman pakkopullalta.
En myöskään ymmärrä miksi aina alaikäisten japanilaisten pitää pelastaa maailma. Ehkä se on joku japanilainen fetissi, että pääosaa esittävä isorintainen alaikäinen tyttönen huitaisee itseään isommalla miekalla örkit maan päältä. Onneksi sentään on muitakin hahmoja joilla pelata.
Te, jotka pidätte huitomisesta ja rämpyttämisestä sekä huiman korkeista komboista, ostakaa ihmeessä tämä peli. Se on alussa ärsyttävä, mutta kun sen oppii, pelaaminen on viihdyttävää ja hauskaa, kunhan nautiskelee vähän aikaa kerrallaan. Pieninä annoksina huitomista jaksaa pitkään, puutteista huolimatta.