Nimettömän sankarin isä lähtee kohtaamaan syvyyksien suurinta petoa, Oceanhornia, ja katoaa taistelussa. Tovin kuluttua teltassa nukkuva sankari herää hehkuvan kaulakorun kutsuun, joka johdattaa hänet luolaan, josta löytyy kadonneen isän miekka ja kilpi. Näin sankari aloittaa matkansa seuraamalla isänsä jalanjälkiä ja valmistautuu kohtamaan syvyyksien hirvittävimmän pedon. Ennen sitä sankarin on kuitenkin löydettävä kolme tunnusta, maan-, meren- ja auringon tunnukset.
Sydämiä, ruukkuja ja seikkailuja. Vain vihreä nuttu puuttuu
Peli on täynnä tutkimista ja ongelman ratkaisua. Päähenkilö seilaa pienellä veneellään tutkien saaria, selvittäen niiden salaisuuksia ja löytämällä lisää saaria. Uusia saaria löytää keskustelemalla ihmisten kanssa tai löytämällä pullopostia rannalta, joissa postin lähettäjät kertovat saaresta jossa ovat tai ovat olleet. Seilaaminen voi joskus koitua tylsäksi. Vene seilaa automaattisesti saarelta saarelle, eikä pelaaja voi itse vaikuttaa veneen liikkeeseen. Sankari voi matkalla ampua hernepyssyllään meressä ajelehtivia laatikoita, miinoja ja mustekaloja. Alkuun tämä menettelee, mutta useiden toistamisien jälkeen se alkaa maistua puulta.
Mantereella pelaaja keskustelee asukkaiden kanssa ja etsii kolikoita puskista ja ruukuista. Tarinan edetessä sankari löytää uusia loitsuja ja aseita, kuten jousen ja pommipussin, jotka auttavat taisteluissa vihollisia vastaan sekä selvittämään salaisuuksia. Tarinassa, kuten koko pelissä on todella paljon vaikutteita The Legend Of Zelda -pelisarjasta. Voisi sanoa, että tämä on täydellinen Zelda-klooni.
Taistellessaan vihollisia vastaan sankari kerää kokemuspisteitä, mikä on mukava lisä pelissä. Kokemuspisteiden, taikka uuden tason saavuttamisesta ei kuitenkaan huomaa isoa eroa pelattavuuteen. Ainoa asia jonka huomaa on, että taikamanapalkki kasvaa, jolloin taikoja voi tehdä yhden taistelun aikana enemmän.
Tuulahduksia menneestä.
Grafiikat jäävät tarinan varjoon. Tarina on koskettava ja mukaansa tempaava. Yksinkertaiset grafiikat antavat mielikuvitukselle tilaa ja luovat klassista tuulahdusta jostain kaukaa. Musiikki palvelee peliä yhtä hyvin. Melodiasta kuitenkin huomaa, että säveltäjä on saanut paljon vaikutteita Nobuo Uematsulta, mutta kuka fantasiapelien säveltäjä ei saisi? Oceanhornin musiikki tuo pelikokemukseen tuulahduksen Final Fantasy -maailmaa.
Oceanhorn on erittäin hyvä sekä vanhalle, että uudelle strategia-seikkailu genren pelaajalle. Zelda-pelit tunnetaan yleisesti pelien vaikeudesta ja ongelmien ratkaisumenetelmien kryptisyydestä ja itse allekirjoittanutkin on lopettanut kyseisen pelisarjan pelaamisen, kun on joutunut jumiin. Tässä pelissä ei kuitenkaan joudu jumiin, mutta se on silti mukavan haastava. Oceanhorn on uusi maailma, mutta ei kuitenkaan yritä olla mitään ennennäkemätöntä. Peli tietää juurensa, sekä historiansa ja voi olla siitä ylpeä.
Mitä jatko tuokaan tullessaan?
En usko, että olen nähnyt kaiken mitä Oceanhorn voi pelaajalle tarjota. Cornfox & Bros. ilmoitti syksyllä, että kyseinen peli tulee saamaan jatko-osan Oceanhorn 2: Knights of the Lost Realm. Ensimmäinen osa oli erittäin hyvä alku, mutta toivoisin tälle pelisarjalle kehitystä. Nyt peli kunnioittaa vanhojen klassikoiden oppia, mutta siitä puuttuu edelleen se oma juttu, joka ensimmäisessä pelissä pääsee pilkahtelemaan siellä täällä. Jatko-osassa toivon tekijöiden keskittyvät Oceanhornin oman maailman kehittämiseen ja löytämään sen hienouden, mitä Oceanhorn pitää sisällään. Nyt kun ensimmäinen askel on otettu varovasti ja vanhoja tapoja kunnioittaen, seuraavaksi on aika ottaa harppaus kohti sitä oikeaa Oceanhornia.
