Kalypson Omerta: City of Gangsters vie pelaajan matkalle 1920-luvun Atlantic Cityyn. Nuori sisilialainen siirtolainen on taittanut pitkän matkan vanhasta maailmasta Amerikan ihmemaahan. Kieltolaki on voimassa ja rikollisuus rehottaa – mikä tilaisuus tulevalle gangsterille.
Peli alkaakin oikein lupaavasti. Taustatarina valottaa päähenkilön historiaa ja motiiveja, ja samalla hahmolleen saa valita ulkonäön, nimen ja muutamia sopiviksi katsomiaan perkkejä. Pian päästään myös palkkaamaan apulaisia ja ottamaan Atlantic Cityä haltuun kaupunginosa kerrallaan.
Resursseja hankitaan lähettämällä omia jengiläisiä hoitelemaan pikkutehtäviä, kuten ryöstelemään, vuokraamaan kiinteistöjä tai myymään tai ostamaan viinaa tai aseita. Sitten odotellaan käteisen valumista omiin käsiin. Välillä käydään vähän tappelemassa tai ryöstämässä pankkia, pestään likaista rahaa puhtaaksi, ja sitten toistetaan samaa yhä uudelleen ja uudelleen. Uusia jengiläisiä voi hankkia matkan varrella, ja aina välillä nostetaan tasoa ja hankitaan uusia perkkejä. Peliin on varsin helppo sujahtaa sisään, sen verran kädestä pitäen koviakin gangstereita ohjataan koko pelin läpi.
Let me handle it!
Pelissä taistellaan vuoropohjaisella systeemillä. Ensin vuorossa oleva hahmo voi liikkua ja sen jälkeen hyökätä. Hyökätessä käytetään asetta tai aseetonta taktiikkaa hahmosta riippuen. Kaikilla hahmoilla on myös erikoistaitoja – kuten esimerkiksi ensiapu, kranaatit, parempi tähtäys –, joita voi tarpeen mukaan ottaa käyttöön. Hyökkäysten vihollisille aiheuttama vahinko tuntuu olevan täysin sattumanvaraista. Joskus 5 %:n osumamahdollisuudella saa aiheutettua suurtakin vahinkoa, joskus taas 95 %:n osumamahdollisuus kojahtaa vieressä seisovasta vihulaisesta ohi (jopa kolme kertaa peräkkäin!). Vuoropohjainen taistelujärjestelmä on kuitenkin selkeä ja toimiva, ja taistelutkin ovat itseään toistavuudestaan huolimatta pelin positiivisimpia puolia. Kovin monipuolista taistelukattausta ei siis ole luvassa, vaikkakin pientä twistiä tulee joskus vastaan esimerkiksi aikarajoitetun taistelun tai ”pidä tyyppi X hengissä, kunnes kaikki vihut ovat kuolleet” -tehtävän muodossa. Myös Auto Resolve -mahdollisuus on olemassa, jos perustaistelu alkaa maistua puulta.
No rest for the boss!
Todellista haastetta en pelistä löytänyt sitten millään. Jos tarpeeksi aiheuttaa hälyä rikollisilla toimillaan, poliisit alkavat toki tutkia gangsterijengin toimintaa, mutta jeppejen lahjominen on parin napinpainalluksen päässä. Jos rahaa ei ole tarpeeksi – mitä ei kyllä juurikaan tunnu tapahtuvan, sen verran hövelisti taaloja tipahtelee taskuun –, voi tehdä hyökkäyksen poliisiasemalle ja pihistää raskauttavat todisteet mukaansa. Joskus syyn voi yrittää vierittää muiden rikollisten niskoille tai vedota ystävällismieliseen (lue: lahjottuun) virkavallan edustajaan. Hahmot eivät myöskään kuole millään, vaan heräävät aina taistelun jälkeen uudelleen henkiin. Joskus joku saattaa joutua vankilaan, mutta lahjomallahan siitäkin selvitään. Hieman hämmennystä herätti myös se, että kun yksi kartta on läpäisty, pelissä siirrytään automaattisesti seuraavaan – ja kaikki edellisessä kartassa haalitut rahat, viinat, aseet, keskeneräiset sivutehtävät ja rakennusurakat jäävät sille tielleen. Eli peli on ikään kuin aloitettava alusta jokaisessa Atlantic Cityn kaupunginosassa. Kampanjan loppumista on myös hyvin vaikea ennustaa – koskaan ei tiedä lähtiessään jotain tehtävää suorittamaan, johtaako se koko kartan loppumiseen.
You’re under arrest! Haha.. just kidding!
Valitettavasti Omerta on jännittävän gangsterielämän sijasta enimmäkseen puuduttavaa grindausta, ja kaikki, mitä pelistä voi saada irti, on koettu jo ensimmäisen parin pelitunnin aikana. Omaa mielikuvitusta voi käyttää oikeastaan vain käytännössä täysin merkityksettömiin pikkuasioihin, kuten haluaako rahaa takoa nyrkkeilyhallilla vai kaljan myynnillä. Kaikki pelin hahmot toistelevat paria kökköä one-lineria koko pelin ajan, eikä dialogia juurikaan ole. Taustalla tosin soi mukavaa, ajan henkeen sopivaa elokuvamaista musiikkia. Pelin grafiikka on perussiistiä ja nättiä; 20-luvun Atlantic City näyttäytyy juuri sen näköisenä kuin voi odottaakin, ja kaupunginosista löytyy paljon kivoja yksityiskohtia, joita voi zoomailla odotellessaan käteisen virtaamista kassaan.
Kaikesta huolimatta Omerta ei ole huono peli. Se vaan tuntuu olevan ihan väärässä paikassa ja huokuvan käyttämättä jätettyjä mahdollisuuksia. Itse voisin kuvitella pelailevani Omertaa kännykälläni bussimatkalla. Se olisikin sopinut mainiosti esimerkiksi muutaman euron mobiilipeliksi – täysihintaiseksi konsolipeliksi sillä olisi ollut vielä pitkä matka. Tämä on erityisen harmillista siksi, että Omertassa olisi ollut potentiaalia paljon parempaan, monipuolisempaan ja mielenkiintoisempaan lopputulokseen. Vuoropohjaisen taistelun ystävät saanevat Omertasta revittyä irti ehkä hieman enemmän iloa.