Codemasters julkaisi vuonna 2001 PC:lle sotasimulaation Operation Flashpoint: Cold War Crisis. Kehityksestä vastasi pieni Bohemia Interactive Studios ja vielä tänäänkin peli nauttii järkähtämätöntä arvostusta sotilassimulaattorien ystävien mielissä. Kehittäjän ja julkaisijan tiet kuitenkin erosivat, mutta nimi Flashpoint jäi Codemastersin haltuun. Viimeiset neljä vuotta firma onkin kehittänyt seuraajaa maineikkaalle alkuperäisteokselle ja lopputuloksena on syntynyt Operation Flashpoint: Dragon Rising. Konsolit asettavat simulaatiopelille erilaisia haasteita kuin melko vapaasti muokattava PC-alusta ja tuloksena on kompromissi, joka onnistuu tehtävässään melko hyvin.
Neljän päivän sota
Dragon Risingin tarina on sijoitettu kuvitteelliseen konfliktiin todelliselle Kiskan saarelle (pelissä Skira), joka sijaitsee Tyynessä valtameressä Japanista pohjoiseen. Skiralta löydetään öljyä ja saaren omistava Venäjä aloittaa poraukset. Historiansa innoittamana Kiina kuitenkin vaatii Skiraa itselleen ja tilanteen eskaloiduttua idän jättiläinen miehittää saaren sotavoimillaan. Venäjä pyytää Yhdysvaltoja avuksi, joka lähettää armeijansa hätiin – tarkoituksena on tietenkin saaren valtaaminen takaisin kiinalaisilta.
Kampanja on jaettu 11 erilliseen tehtävään, joista kunkin suorittaminen kestää noin puolesta tunnista tuntiin. Tarina alkaa ja loppuu lyhyellä videopätkällä, mutta muuten luvassa on vain taktiikkakarttoja, päämajasta saatuja käskyjä ja niiden toteuttamista. Pelaaja asetetaan useamman kuin yhden henkilön saappaisiin ja tutuksi tulevat varsinkin sissivänrikin ja jääkärikersantin edesottamukset. Nimeä lukuun ottamatta kaikki sotilaat ovat täysin kasvottomia ja persoonattomia, mutta toisaalta pelaaja tuntee olevansa osa isompaa, tiukasti organisoitua kokonaisuutta.
Skiran saaren valloittamisen jälkeen pelattavana on kuusi Fire Team Engagements tehtävää, jotka ovat lyhyitä tarinaan liittymättömiä rykäisyjä. Valikossa on tilaa vielä tämänkin jälkeen, joten tulevaisuudessa lienee lupa odottaa ladattavia lisätehtäviä.
Johda partiotasi
Kontrollit ovat perusteiltaan nopeat oppia, mutta niiden nopea soveltaminen tulen alla vaatii useamman tunnin harjoittelun. Kaikki pelaaminen tapahtuu ensimmäisestä persoonasta ja jokainen toiminto vaatii oman aikansa. Esimerkiksi singon käyttökuntoon laittaminen vie selvästi enemmän aikaa kuin lippaan vaihtaminen rynnäkkökivääriin.
Pelaaja toimii läpi koko kampanjan neljän hengen partion johtajana ja mukana kulkevien bottien käskyttäminen on turhan hankalaa. Lisäksi suurinta osaa komennoista ei edes tarvitse: itse käytin lähes yksinomaan komentoja perässä seuratkaa (Follow Me), aluetta puolustakaa (Defend) ja suojatulta ampukaa (Suppressive Fire). Pakkaa sekoittaa vielä se, että hyvin saman näköisestä käskytysympyrästä kutsutaan myös tykistön ja ilmavoimien tulitukea aina silloin tällöin. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta käskyttäminen kuitenkin pääosin toimii ja vaihtoehtoja riittää, mikä ei ole ihan pieni saavutus ottaen huomioon konsoliohjaimen rajoitukset PC:n näppäimistöön verrattuna.
Kärsivällisyys palkitaan
Dragon Risingin pelaaminen vaatii paljon aikaa ja ennen kaikkea keskittymistä. Tämä on suoraa seurausta melko avoimesta maastosta ja siitä, että omakin henki voi lähteä todella herkästi. Järkevin ratkaisu on usein koukata vihollisen sivustaan ja kiertää linnoitteet suoraviivaisen ramboilun sijaan. Aina suunnitelmat eivät kuitenkaan onnistu ja joskus on osattava myös perääntyä miettimään vaihtoehtoista lähestymistapaa. Peli käyttää välitallennuspisteitä vapaan tallentamisen sijasta, mikä on omiaan lisäämään varovaisuutta ja harkintaa: viimeiselle aukealle kuoleminen voi johtaa palaamiseen yli puolen tunnin ja usean kilometrin päähän.
Tarjolla on kolme erilaista vaikeustasoa: Normal, Experienced ja Hardcore. Peli ei ole missään nimessä helppo, sillä vaikeustasojen erot ovat vain siinä, miten paljon peli antaa tietoa ruudulle. Hardcore-tason näytöllä ei näy yhtään mitään: lippaanvaihto täytyy ennakoida, suunta on katsottava kompassista ja kohde on tähystettävä kiikareilla. Suosittelen aloittamaan Normalilla ja siirtymään Hardcoreen vasta, kun pelin kontrollit ovat tulleet tutuiksi.
Fysiikka ja ajoneuvot
Muihin suosittuihin räiskintöihin verrattuna Flashpointin taistelu tapahtuu merkittävästi pidemmillä etäisyyksillä: normaali taisteluetäisyys on 200-300 metriä ja viimeistään 100 metrin päästä pitäisi vihollinen pystyä tuhoamaan. Tämän seurauksena ase kannattaa aina säätää kertatulelle ja tähtäämiseen on syytä käyttää runsaasti aikaa. Tuuli ei taistelun kulkuun vaikuta, mutta painovoiman aiheuttama luodin putoaminen täytyy huomioida: jo 200 metriin ammuttaessa täytyy tähdätä hieman pään yli, mikäli mielii osua vihollista otsaan. Taistelua vaivaavat myös ajoittaiset osumabugit: kampanjassa sain selvästi osuman olkaani, mutta peli rekisteröikin sen vasempaan jalkaani, minkä seurauksena en kyennyt juoksemaan ollenkaan lopputehtävän aikana.
Dragon Rising tarjoaa muutamia ajoneuvoja ajettaviksi, kuten Humvee-jeepin, taistelupanssarivaunun ja helikopterin. Sekä kampanjassa että moninpelissä ajovehkeet ovat lähes täysin turhia: ne keräävät vihollisen tulta puoleensa ja kelpaavat vain nopeisiin siirtymiin paikasta A paikkaan B. Pahinta on kuitenkin se, että ohjaus on lähes ajokelvottoman kiikkerä. Tankilla ajaminen tuntuu kuin ohjastaisi takavetoista Ladaa jääradalla ja mikä ikävintä: ainutkaan puu tai näreikkö ei kaadu, vaikka suhauttaisi täyttä vauhtia M1 Abramsilla päälle. Kokonaisuutena siis ajokit ovat kivan näköisiä ja niillä on nopea liikkua, mutta tehtävien suorittamiseen ne ovat käyttökelvottomia.
Tekoälyn paras A-luokka
Uusi Flashpoint tarjoilee parhaan tekoälyn, mitä olen aikoihin konsoleilla nähnyt. Omat joukot tottelevat käskyjä pääosin hyvin, osaavat ampua ja kertovat havaintonsa mallikkaasti. Sama pätee tietenkin myös viholliseen, joka ampuu tarkasti, hakeutuu suojaan ja ajoittain koettaa koukata selkään. Sotilaat myös pelkäävät ja tarvittaessa kieltäytyvät käskyistä ja pakenevat, jos vihollisen painostus äityy kovinkin ankaraksi. Tämä yhdistettynä avoimeen maastoon aiheuttavat yhdessä sen, että yksi ja sama tehtävä voi muuttua toisella suorituskerralla hyvin erilaiseksi. Sattuman elementti on omiaan pitämään tunnelman varovaisena ja tarkkuutta vaativana.
Tekoäly ei kuitenkaan ole täydellinen. Joskus omat taistelijat jäävät keskelle aukeaa seisomaan eikä itse voi tehdä muuta kuin katsoa vierestä vihollisen tikatessa heidät seulaksi. Ärsyttävämpi ominaisuus on kuitenkin tekoälyn taipumus juosta suoraan tulilinjalle ja oman tappaminen varsinkin Hardcore-tasolla sapettaa aina lahjakkaasti. Lisäksi kaverin kanssa pelatessa tekoälyä ei koskaan kannata päästää auton rattiin tai jättää lääkintämiehen hommaa hänen harteilleen. Näiden vajavuuksien kanssa kuitenkin oppii elämään ja yleensä tekoälyn toiminnasta voi nostaa peukun pystyyn.
Kaukaa kaunis ja läheltä ruma
Kaukaa katsottuna Skiran maisemat ovat yksityiskohtaisia ja kauniita. Piirtoetäisyys on loistava, mutta aluskasvillisuuden kustannuksella. Matalat puskat ja ruoho piirtyvät ajoittain tyhjästä eteen ja jo 200 metrin etäisyydelle katsottaessa niitä ei näe ollenkaan. Tämä on syytä ottaa huomioon, sillä korkeakaan ruoho ei tarjoa suojaa riittävän kaukaa tähtäävää vihollista vastaan. Ympäristö ei myöskään muokkaudu taistelun aikana: tykkituli ei tee reikiä maastoon eivätkä rakennukset hajoa, mutta onneksi Call of Dutyn malliin ohuista laudoista ja kankaista pystyy ampumaan läpi.
Graafisesti Operation Flashpoint: Dragon Rising on siis selkeä kompromissi. Kaikkea ei ole voinut saada, joten tekijät ovat koettaneet parhaansa mukaan sisällyttää kokonaisuuteen ne tärkeimmät ominaisuudet. Aluskasvillisuuden lyhyttä piirtoetäisyyttä lukuun ottamatta Codemastersin pojat ovat onnistuneet tehtävässään hyvin.
Muista käyttää korviasi
Musiikkia peli hyödyntää lähinnä vain välivideoissa ja alkuvalikossa. Valitettavasti valitun biisin kiekuna alkaa riipiä korvia erittäin nopeasti ja laitoinkin peliä aloittaessani television aina äänettömälle. Musiikin minimalistisuus pelitapahtumien taustalla on tietenkin seurausta pyrkimyksestä realistisuuteen. Samalla se tuottaa suuret paineet äänimaailmalle.
Hieman yllättäen yksi avain voittoon on kuunteleminen. Lähestyvän tankin murinan voi kuulla kaukaakin ja korvan juuresta lentävät luodit muistuttavat kuolevaisuudesta kouriintuntuvasti. Aseiden äänet ovat oikeita, mutta eivät yliampuvan voimakkaita. Viholliset puhuvat kiinaa ja on mahdollista kuulla heidän keskustelevan keskenään, mikäli taistelussa joutuu etenemään lähietäisyydelle.
Ääninäyttely on pätevää, mutta täysin persoonatonta ja hengetöntä. Radiokeskustelussa ei ole kuultavissa minkäänlaista stressiä, vaikka partio olisi juuri hädin tuskin selvinnyt vihollisen väijytyksestä pakoon. Ikävin asia on kuitenkin runsas NATO-terminologian käyttö. Käsitteet LZ, AO, ETA ja niin edelleen ovat käytössä jatkuvasti, mutta niiden merkitystä ei millään tavalla avata. Tehtävän tiedot annetaan aina NATO-koordinaatteja käyttäen ja varsinkin Hardcore-tasolla tämä saattaa tuottaa ongelmia.
Sodi neljän kaverin kanssa
Kaikki tehtävät on mahdollista suorittaa maksimissaan kolmen kaverin kanssa joko Xbox Livessä tai System Linkin välityksellä, mutta mahdollisuutta jaetun ruudun pelaamiseen ei ole. Pelin ajaksi hosti ottaa partion johtajan roolin ja oikea pelaaja korvaa tekoälybotin. Yhteistyömuoto on valikoissa sijoitettu normaalin moninpelin joukkoon, mikä tekee ainakin aluksi sen käyttämisestä hankalaa. Tässä co-op pelimuodossa välitallennuspiste tarkoittaa vain tilastojen tallentumista ja kuoleman jälkeen synnytään uudelleen odotusajan kuluttua. Koko tehtävä on aloitettava alusta, jos kaikki ihmispelaajat kuolevat kriittisen 45 sekunnin aikana. Hardcore-vaikeustasolla kuollut pelaajahahmo sen sijaan pysyy kuolleena tehtävän loppuun saakka. Ankarahko järjestelmä pitää etenemisen varovaisena ja hitaana myös yhteistyömuodossa. Vajaalla tiimillä pelaaminen on myös mahdollista ja omat botit tottelevat käskyjä hyvin.
Keskeneräinen moninpeli
Kilpailullinen moninpeli on minimaalinen 4 vs. 4, mutta toisaalta jokainen ihmispelaaja saa halutessaan komentoonsa kolme bottia, jolloin sotilaiden määrä kohoaa lukemiin 16 vs. 16. Karttoja ei ole kuin muutama, joten todennäköisesti niitä julkaistaan lisää tulevaisuudessa. Moninpeli ei käytä erillistä peliaulaa tai erikseen omistettuja palvelimia, vaan yksittäinen pelaaja tekee serverin ja odottaa sitten muita pelaajia saapuvaksi. Toistaiseksi pelien hakutoiminnossa on ongelmia ja jopa lähellä asuvien kavereiden pelejä on joskus hankala löytää. Kokonaan tutulla kahdeksan hengen porukalla pelaaminen on onneksi mahdollista, ja se tapahtuu asettamalla varattujen pelaajapaikkojen määrän tappiin ja kutsumalla sitten kaverit mukaan.
Pelattavia muotoja ei ole kuin kaksi: Annihilation eli normaali Team Deathmatch ja Call of Duty 4:n Search & Destroyta muistuttava Infiltration. Nykyisellään moninpelit ovat valitettavan usein nopeuskisoja valikoissa: tarkkuuskiväärin käteensä saanut sniper kerää todennäköisesti parhaat pisteet.
Annihilation on loistavan taktista ja muuttuvaa menoa, mikäli sotivat osapuolet aktiivisesti koukkaavat ja vaihtavat asemiaan maastoa hyödyntäen. Valitettavasti ihmiset yleensä vain etsiytyvät korkealle paikalle ja napsivat sitten ylös pyrkiviä hyökkääjiä tarkkuuskiväärillä ja tankilla. Seurauksena on, että parhaiten ”kämppivä” osapuoli palkitaan voitolla ja runsailla kokemuspisteillä, mutta aktiivisesti hyökännyt osapuoli saa tyytyä pelkkiin rippeisiin ja tappiomerkintään.
Infiltrationissa pienempi, paremmin varusteltu amerikkalaisten joukkue koettaa vallata tai tuhota suuremman kiinalaisjoukon hallussaan pitämää kohdetta. Pelaamisen mielekkyys on vahvasti riippuvainen kentästä: lennonjohtotornin puolustaminen on pelkkää puskassa istumista tarkkuuskiväärin kanssa. Sen sijaan kylän keskelle sijoitetun ohjusauton puolustaminen muuttuu nopeasti kiihkeäksi kaupunkisodaksi, jota edeltää mäkien kiertäminen ja metsiköstä väijytyksien suorittaminen.
Ei sovi kaikille
Operation Flashpoint: Dragon Rising on lajityyppinsä ainoa edustaja konsoleilla eikä se sovi kaikille. Kyseessä on kärsivällisen miehen peli, joka pyrkii olemaan modernin sodankäynnin simulaatio. Vertailut Call of Dutyyn ja Battlefieldiin ovat siksi täysin turhia ja tituleeraaminen räiskintäpeliksi liioittelua. Pelin keskeneräisyys ja bugisuus ovat harmillisia asioita, joita ei voi ohittaa. Silti kolmen hyvän kaverin kanssa pelatessa on mahdollista saavuttaa sellainen sotimisen tunnelma ja yhteenkuuluvuuden tunne, jota muut pelit eivät pysty tarjoamaan.