Mars-planeetta on vihdoin asutettu ja ihmiset elävät harmoniassa. Todellisuudessa asukit eivät tiedä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Eräänä kirkkaanpunaisena päivänä kultistit päättävät hyökätä elintärkeään laitokseen, joka mahdollistaa asumisen planeetan pinnalla. Darius Mason – Alec Masonin pojanpoika – määrätään estämään tämä kauhea terroristien teko ihmiskuntaa vastaan. Taakka on äärimmäisen raskas – vaarassa on koko Mars-planeetan ihmiskunta. Suvun epäonni on kuitenkin periytynyt myös Dariuksen vereen, ja laitos räjäytetään toimintakyvyttömäksi, mikä pakottaa asukit muuttamaan pimeisiin pinnanalaisiin verkostoihin.
Useita vuosia kuluu ihmisten totutellessa katkuiseen hajuun ja vuorokauden läpi pimeään luolamaisemaan. Darius on uskonsa menettänyt kaivosmies, joka louhii kiveä naurettavan pienellä tuntitaksalla. Poikkeuksellisesti ennen työpäivän lopetusta Darius palkataan tutkimaan vanhaa temppeliä. Vuosisatojen ikäisen rakennuksen ei-toivotut salaisuudet paljastuvat, kun päähenkilö käskystä tuhoaa ikiaikaisen sinetöidyn oven.
Yksi palanen kerrallaan
Aikaisemmasta Red Factionista poiketen peliä ei enää sovelleta hiekkalaatikossa tallailemalla, vaan laatikon sijasta pelaajalle on piirretty selkeä reitti, jota hänen tulee kulkea. Tällä ratkaisulla on selkeästi haluttu kasvattaa tarinan roolia pelissä ja siinä on osittain onnistuttu. Hyvästä aloituksesta huolimatta tarina ei kuitenkaan jaksa vetää loppuun saakka. Pienellä panostuksella ja parilla juonenkäänteellä Marsista olisi saatu mielenkiintoisempi paikka. Onneksi hahmon kehittäminen on sentään mielekästä ja koukuttavaa. Materiaaleja keräämällä saa ostettua päivityksiä, joilla pahaisesta kaivosduunarista kasvaa kovemman luokan Seagal. Tarina on läpäisty noin kahdeksassa tunnissa. Uudelleenpeluuseen houkutellaan antamalla pelaajalle heti alussa kaikki ensimmäisellä kerralla avatut päivitykset. Lisäksi pelaajalle suodaan mahdollisuus ostaa huijauksia, kuten loppumaton määrä kuteja. Tarjolla on saman tien myös megaheijari, jolla suurenkin alienin saa singottua kauas horisonttiin.
Lähes kaikilla aseilla saa rautaa atomeiksi, ja paikkojen räjäyttäminen on pelisarjan aikaisempien osien tapaan hauskaa. Pelkän tuhoamisen sijaan rakennuksia voi nyt myös korjata takaisin entiseen loistoonsa Dariuksen käsivempaimen avulla. Pelin innovatiivisin ase eli Magnet Gun ansaitsee erityismainnan: se on työkalu, joka antaa pelaajalle mahdollisuuden käyttää pelin fysiikkaa aseena. On aina mukavaa lennättää pahis rakennuksesta läpi kohti toista pirulaista, josta molempien matka jatkuu kohti pohjatonta rotkoa.
Red Factionin käyttämä Geomod 2.0 on pelimoottorina edelleen parasta kastia, kun paikkoja halutaan posauttaa palasiksi – toisin sanoen Red Faction on paras peli, mitä räjäyttelyyn tulee. Näyttää hyvältä, kun pudottelee isoja torneja ja lakaisee massiivisia rakennuksia rakentinheittimellä lattiaan savupilvineen päivineen.
Täysin puhtailla papereilla ei pelimoottori selviä. Geomod 2.0 alkaa olla tiensä päässä ja kaipaisi päivityksiä. Moottori kärsii palikkamaisista muodoista, ja sen myötä kaikki räjähtävät osat ovat joko kolmioita tai neliöitä. Olisi mukava nähdä epäsymmetrisiä muotoja ja jo vihdoin metallin taipuvan.
Maassa on kauniimpaa
Lukuun ottamatta räjähdyksiä ja objektien tuhoutumisia ei Red Faction grafiikan osalta hätkähdytä kovinkaan paljon. Samanlaista tekstuuria on kopioitu kaikkialle, ja kenttäsuunnittelu on hyvin paljon saman toistoa – kaivosverkostoa ja temppelirakennuksia siellä täällä. Pariin otteeseen vaihtelua tarjotaan päästämällä pinnan yläpuolelle, jossa vallitsee hiekkamyrsky päivin öin.
Äänimaailma pelissä toimii enimmäkseen. Aseet kuulostavat sopivan erilaisilta ja isommissa aseissa alkaa olla jo potkua – ehkä hieman liioitellumpana olisi saatu vieläkin parempi lopputulos. Ääninäyttelyssä on selkeästi yritystä, ja välillä se jopa yllättää. Tätä hohdokkuutta piisaa kuitenkin vähissä määrin, ja se unohtuu sillä hetkellä, kun homma vedetään piloille huonoilla ja idioottimaisilla sivuosan rooleilla. Pelin musiikki sen sijaan on hyvin rakennettu Marsin teemalle, ja hieman synkkä, futuristinen ambient-tyylinen ratkaisu sopii peliin.
Mikä moninpeli?
Guerrillasta poiketen Armageddonissa ei ole enää puhdasta moninpeliä, vaan se on korvattu Infestation-moodilla, joka laittaa neljä pelaajaa selviytymään yhä suurempia vihollisaaltoja vastaan. Kuolemaa on välillä lähes mahdoton paeta, sillä aaltoja tulee loputtomasti. Elämän päättymistä odotellessa ostetaan aseita ja päivityksiä, kunnostetaan tukikohtaa ja rakenteita sekä tietysti pistetään avaruuden ihmeellisiä öttiäisiä pataan.
Toinen vielä vähemmän moninpelimuoto on Ruin, jossa pelaajalla on rajatusti aikaa aiheuttaa tuhoa ja tienata mahdollisimman paljon pisteitä, jotka tallentuvat verkkoon tilastoihin.
Melkein, mutta ei ihan
Red Faction on aina ollut yhden kikan peli. Sarjan neljäs osa ei petä odotuksia, mikäli ne liittyvät absoluuttiseen tuhoamiseen ja muukalaisten turpaanvetoon. Geomod 2.0 -pelimoottorin ansiosta parempaa tuhoutuvaa ympäristöä eivät muut pelit pysty tarjoamaan, vaikka hieman vanhahtavalta ja palikkamaiselta teknologia alkaa jo näyttää. Kompastuskiviä ovat hyvästä aloituksesta huolimatta pelin edetessä heikentyvä tarina ja itseääntoistava kenttäsuunnittelu, joita edes pelin salaisena aseena toimiva sateenkaaria persuksistaan ampuva yksisarvinen ei pysty pelastamaan.