Muistinmenetykset festareilla ja videopeleissä on jo niin nähty, ettei niistä kukaan pidä enää lukua. Remember Me ottaa kuitenkin jälleen muistelot pelitarinan keskiöön laittamalla pelaajan vastakkain muistoja digitoivan suuryhtiön kanssa. Vaikka seikkailupelin aineksia on kukkuramitoin, on kyseessä kuitenkin keskiraskaan sarjan tappelupeli. Tämä dontnod-pelitalon esikoisteos hohtaa kaikissa neonväreissä Capcomin julkaisemana.
Pariisi vuonna 2084 on muistoteknologian keskus. Ihmisten syvimmät aatokset ja kalleimmat nuoruusmuistot on onnistuttu digitoimaan ja tallentamaan pysyvään serverikantaan. Sankaritar Nilin on tästä tietämätön, sillä hänen muistinsa pyyhitään vankilatuomion yhteydessä. Edessä häämöttää pitkä kakku tuijottaen mielen tyhjää taulua. Onneksi vastarintaliikkeen pojat kilauttavat päänsisäiseen puhelimeen ja ohjastavat Nilinin pinteestä toiseen, mutta joka tapauksessa pois vankeinhoitolaitoksen piiristä. Vaikka nykypäivän tilanne Nilinille valottuu hitaasti, pysyy hänen oma menneisyytensä hämäränä. Hänellä on erikoiskyky muokata ihmisten muistoja sekä notkeutta ja voimaa potkia pahiksia ojennukseen. Näitä kykyjä käyttäen Nilin kapinoi konetta vastaan, vaikka voitto muistomonopoliyhtiöstä tuntuukin saaavuttamattomalta. Tulevaisuuden suuryhtiöt eivät ole niin kiinnostuneita asiakaskokemuksesta, että niiden toimintatapoja voitaisiin muuttaa vain kirjoittelemalla foorumeille. Todellisen muutokset katalyytyksi tarvitaan normiannos kiipeilyä ja reilusti tappelua. Nilin on kiipeilyosioista paljon velkaa Laralle. Sen verran tutun oloista reunariipuntaa ja ähinää, että varmasti Nilinkin pystyisi muutaman hautakammion ansoineen hoitamaan. Kiipeilyosiot ovat kuitekin varsin kesyjä, eikä löytämisen riemua pääse kokemaan. Tartuntapinnat on merkitty niin selkeästi, ettei omaa päätä tarvitse reittivalinnalla vaivata.
It’s just a flesh wound!
Synkässä tulevaisuudessa tuliaseet ovat saaneet väistyä ja tainnutuspamput ja korkokengät ottavat yhteen. Remember Me:n pääruokalaji on tappelu. Vastustajina on mutantteja, isompia ja pienempiä robotteja sekä tietenkin kylmällä käteisellä ostettuja korporaation turvamiehiä. Nilin ei ole kynnetön kotikissa, vaan pistää turpaan niin tarinan statisteja kuin loppubosseja. Ketterät voltit vievät sankarittaren lyöntien ulottumattomiin, eikä varsinaisia torjuntoja ole. Pelin erikoisuus löytyy itse rakennettavista komboista. Perinteisessä mielessä komboja on vain muutama kappale, mutta kombojen nappien merkitystä voi muokata. Kolmen X:än sarja lyö vastustajaa kolmesti, mutta se, tuleeko toisella lyönnillä Nilinille energiaa vai tekeekö lyönti enemmän vähinkoa, on pelaajan päätettävissä. Vaihtoehtoja lyöntien vaikutuksista on rajoitetusti, mutta niitä aukeaa kokemuspisteiden myötä lisää. Sillä, miten pelaaja asettelee lyöntien vaikutukset komboihin, on todellakin merkitystä. Vaikeassa kohdassa pitää kombolaboratoriossa testata ja miettiä tarkkaan, mikä toimisi tulevassa taistelussa parhaiten. Peruslyöntien lisäksi löytyy erikoiskykyjä, joilla saa vaikkapa näkymättömät viholliset paljastamaan itsensä tai pamautettua robottien kytkennät uusiksi.
Tappelukohtaukset eivät ihan yllä Batmanin herkullisesti rusahtavalle tasolle, mutta kompojen viilaaminen tekee niistä ihan toimivia. Tappelupelien ystävät tähän ehkäpä tykästyvät jopa sen verran, että saman tyyppistä komborakentelua tullaan näkemään jatkossakin.
Remember Me:n yksi odotetuimpia osioita oli muistojen uudelleenmiksaus. Se on pelillisesti myös valitettava putkijuoksu. Muistoa kelataan kuin videonauhaa edestakaisin, ja klikkaillaan oikeassa kohdassa, jotta se lähtee uudelle uralle. Olisi ollut upeaa, jos muistojen räpelöintiä olisi voinut tehdä videoeditoinnin tapaan. Leikkaa pala tuosta ja liitä se tuohon. Millainen muisto siitä tulisi ja miten se vaikuttaisi pelimaailmaan? Nyt muistikuvien photoshoppaamisessa ei ole tarvetta luovalle ajattelulle. Harmi, sillä ehdin itse jo tästä ominaisuudesta vähän innostua.
Rakkauden kaunpunki Pariisi hehkuu komeompana kuin koskaan. Vaikka peli on on kujajuoksu, näitä kujia on pakko pysähtyä välillä ihastelemaan. Slummien sameat vedet ja saastaiset kujat vaihtuvat hienoihin penthouse-asuntoihin, mutta maailma tuntuu uskottavalta. Käupunki on kutsuvan näköinen paikka cyberpunk-diggareille, ja on enemmän kuin harmillista, ettei sitä pysty tutkimaan syvemmin. Virtuaalisesti vahvennettu todellisuus on toimiva ja uppoaa saumattomasti tautaan. Kameran käyttö vielä vahvistaa tunnelmia. Kiipeilykohtauksissa käännetään kuvakulmaa niin, että tilantuntu välittyy kunnolla. Äänipuolellakin kaikki menee, kuten pitääkin, mutta mitään selkeää herkkua kuvapuolen tapaan ei ole tarjolla.
Sci-fiilistellen
Pelin parasta antia on upea Neo-Paris pilvenpiirtäjineen ja kombojen editointimahdollisuus, joka tuo tappelugenreen jotain uutta. Juonessakin on imua, mikä houkuttelee pelaamaan loppuun asti. Toisesta vaakakupista löytyy sitten tylsää putkijuoksua ja helppoja kiipeilytehtäviä. Perus tavaroiden ja kokemuspisteiden keräilystä kannattaa mainita sen verran, että sitä tapahtuu. Peliin on myös jäänyt pahemman luokan bugeja. Kertaalleen tuli mentyä seinän läpi ja useampaan otteeseen taistelumoodi jäi päälle. Tämä tarkoitti sitä, että tarina ei jatkunut ennen kuin veti koko kamppailun uudestaan läpi. Ei voi välttyä ajatukselta, että on tullut kiire. Vaikka kaikki olennainen on saatu valmiiksi, silti olisi toivonut, että ovet olisivat kaupungissa olleet enemmän auki ja robotit olisivat pesseet vähemmän seiniä. Sci-fistelevälle, tappelupeleihin tykästyneelle kyberpunkkarille peli on hieno kokemus. Pelikieleksi suosittelen ranskaa, Pariisissa kun ollaan.