Juuri kun kerkesin laskemaan vanhan Resident Evilin haudan lepoon ja toivottamaan uuden tyylin tervetulleeksi, Capcom herättää menneisyyden takaisin henkiin Revelationsin myötä. Fanit ovat vuodattaneet verisiä kyyneleitä muutoksen vuoksi, joten ratkaisu tehdä vanhan koulukunnan Ressu käsikonsolille oli erittäin outo idea.
Suomi huudettu – torilla tavataan!
Peli sijoittuu järjestysnumeroissa neljännen ja viidennen välimaastoon jossa kadonnutta Chrisiä sekä Jessicaa lähetetään etsimään Jill sekä hänen parinsa Barry, anteeksi siis Parker. Kadonneiden signaali jäljitetään keskelle merta, josta löytyy laiva, ja tänne koko peli pääasiallisesti sijoittuu. Satunnaisesti hypitään toisien hahmojen kenkiin joko flashbackeinä Terragrigiaan tai hilpeästi nimetyn Valkoisen Mökin lentokentälle, keskelle lumisia vuoria. Episodimaisesti jaettu peli hyppii ehkä turhan tiuhaan ja jättää välillä ilkeitä cliffhanger-loppuja episodien väleihin. TV-sarjamaista fiilistä lisää jokaisen episodin alussa tai peliä jatkaessa ilmestyvä ”Previously on Resident Evil Revelations” -yhteenveto. Tosi sööttiä, Capcom.
Laiva pelikenttänä on kumarrus vanhojen Ressujen suuntaan jo siinä mielessä, että se on ihan oikea laiva, eikä sarja putkia. Teoriassa avoin alue mahdollistaa takapakin ottamisen ja kannustaa tutkimaan kaikki aikaisemmin lukitut ovet esineiden ja aseiden toivossa – tirautin ilon kyyneliä, kun tämä selveni hiukan putkimaisen alun jälkeen. Tuttuun Resident Evil -tyyliin lukitut ovet on merkattu erilaisilla merenkulkuun liittyvillä merkeillä vanhojen pelien pata- ja hertta-avaimien tapaan. Lukittuja ovia on runsaasti, joten tutkikaa, ja pelijumalat teille hymyilevät. Harmittavasti ja mahdollisesti alkuperäisalustasta johtuen, alueen laajuus jää jopa ensimmäisen pelin kartanoa pienemmäksi.
I hope this is not Chris’s blood
Muuten käännöstyö tuntuu toimivan jopa yllättävän hyvin. Kontrollit on haettu uusista peleistä, ja graafisesti peli on yllättävän hyvännäköinen, joskin käännös on verottanut pienillä grafiikkabugeilla kuten tärisevillä hissin ovilla. Ääninäyttely on laadukkaan kuuloista, eikä pahempia ylilyöntejä tai alisuorituksia tule vastaan. En tiedä oliko 3DS-versiossa sama ongelma, mutta peli luottaa paljon väistöliikkeeseen, joka tuntuu erittäin rikkinäiseltä mekaniikalta. Osa pomotaisteluista on rakennettu tämän liikkeen ympärille, mutta väistö jostain kumman syystä toimii vain silloin, kun siitä siltä tuntuu. Välillä väistö onnistuu ja homma tuntuu rullaavan. Sitten se päättää, ettei se toimi, ja joskus se toimii, vaikkei edes väistäisi. Mielenkiintoinen idea, joka tuo selvitymiskauhuun sen puuttuvan elementin, jolla pateja pystyisi säästämään. Harmittavasti se vain on rikki.
Ongelmaa ei myöskään helpota se, ettei peli kerro selkeästi, milloin pelaaja on loukkaantunut. Vasta viimeisellä hengenvedoilla, kun ruutu on täynnä punaläiskiä, pelihahmo rupeaa ontumaan. Osa vihollisista saattaa niistää yhdellä iskulla vain hiukan vahinkoa ottaneen pelaajan, ja tälläiset äkkikuolemat tuntuvat vain halvoilta. Onneksi tiimikaverista ei tarvitse huolehtia. Bar-, anteeksi Parker osaa huolehtia itsestään, antaa tulitukea, ja mikä parasta, siirtyy sulavasti edestä, mikäli pelaaja juoksee kohti, jolloin kiusallisia ovenkarmi-töppäilyjä ei tapahdu.
The Horror is Alive
Toinen pelimekaaninen mörkö on vihollisten kestävyys ja inventaario – tai oikeastaan sen puute. Koko pelin ajan panoksia löytyy kuin mummoja marjametsästä, Jill ja kumppanit eivät vain pysty keräämään niitä matkaansa. Peli luo jatkuvasti illuusiota siitä, että panoksia on paljon, mutta vihollisten kestäessä kuritusta kuin Nemesis, imee perus zombie – tai mutanttejahan nuo nykyään ovat – pahimmillaan yli lippaallisen. Pelissä on selkeästi haettu ideologiaa rivimonsujen ohittamisesta, panosten näin säästyessä pomoja varten. Ikävä kyllä, käytävät ovat usein liian kapeita ja pelistä löytyy se rikkinäinen väistömekaniikka. Osaat varmaan tehdä laskutoimituksen.
Hyvänä ideana hahmoilla on käytössä uusi Genesis-skanneri, joka vihollisia – tai niiden ruumiita – skannaamalla pystyy luomaan taikapillerin, joka loihtii haavat umpeen. Elossa oleva labrarotta tuottaa enemmän tiedepisteitä kuin kuollut, joten tämäkin viittaisi ”pakene taistellaksesi toinen päivä”-mentaliteettiin. Asekustomointi on tuttua: +30% vahinkoon ja +10% latausnopeuteen -settiä eikä herätä samanlaista ilon tunnetta kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin asepäivitysten teho näkyi. Uudet aseet tosin kasvattavat eksponentiaalisesti, uudella Magnumilla kun posauttaa puolet mutantin yläruumiista irti, on se vain jotain niin hienoa.
Revelations on jälleen yksi outo tapaus. Peli tuntuu hyvältä, tarina on mielenkiintoinen ja vanhojen hahmojen rinnalle on tuotu muutama uusi mielenkiintoinen tai hauska hahmo. Yleinen fiilis tuntuu toimivalta ja askel takaisin siihen oikeasti hyvään Resident Eviliin on tämän myötä otettu. Hiukan vain pelottaa, että lähes täyden hinnan pelinä tämä ei myy, ja nykykonsoleilla kuuluisikin samaan budjettiluokkaan Blood Dragonin ja Gunslingerin seuraksi. Tällöin se saisi kaipaamansa huomion ja osoittaisi että tämä on sitä, mitä pelaajat ovat kaivanneet, ja että Capcomilta vielä löytyy taitoa uudistaa Resident Evil -sarjaa menemättä pers-edellä puuhun. Olen varmaan jokaisessa Resident Evil -arvostelussa tämän sanonut, mutta kokonaisuus on rautaa, ja pienet ongelmat ja bugit korjattuna tämä olisi ansainnut korkeamman pistesaaliin.
