Edelleen on hyvin muistissa ne hetket, kun lopputekstit lävähtivät ruudulle – Resident Evil 7 oli vihdoin koluttu läpi. Pelikokemus oli hyvin virkistävä, freesi. Sarja oli ottanut uuden suunnan ensimmäisen persoonan säestämänä, mutta kuitenkin tuoden takaisin elementtejä, joista pidin alkutaipaleen Resident Evil -peleissä. Yksi näistä on tietenkin kauhu. Resident Evil 7 oli monin paikoin hyvinkin pelottava. Tykästyin kovasti myös Bakerin perheenjäseniin, jotka tarjosivat kukin oman twistinsä tarinaan ja toimintaan. Ainut varsinainen heikko kohta oli pelin päähahmo, Ethan Winters, joka oli aivan liian tasapaksu ja muutenkin koko matkan ajan vähän kujalla kaikesta.
Kun Resident Evil: Village paljastettiin, olin innostunut. Tiiserit ja trailerit lupasivat hyvää. Meno oli selvästi seiskaa synkempää. Siltikin vähän pelkäsin ajatusta, että kahdeksatta osaa alettaisiin viemään toimintapainotteisemmaksi. Miksi näin? No koska Capcom on tämän tehnyt ennenkin. Olen hyvin pitkälle kaikki pelisarjan osat läpäissyt ja vaikka olen kaikista joillakin tavoin nauttinut, niin koen, että osa Resident Evilin DNA:ta katosi nimenomaan räimimisen työntäessä kauhua syrjään. Kuulun siihen kastiin, joka piti toki sarjan neljännestä osasta, mutta ylistysvirsiä en sille hoilaa.
Resident Evil: Village on nyt julkaistu. Jatkuuko menestyksen taival?
Yksi mies, lukuisat murheet
Tarina on suoraa jatkumoa seitsemännen osan siivittämällä tiellä. Aikaa Bakereiden terrorista on ehtinyt kulua muutama vuosi, ja Ethan sekä Mia ovat kotoutuneet Eurooppaan. Perheenlisäystäkin on saatu tyttären, Rosemaryn, muodossa.
Kaikki vaikuttaa seesteiseltä. Perheessä vallitsevat normaali arki ja rutiinit, johon allekirjoittanutkin pystyy samaistumaan. Päivä on loppumaisillaan ja iltatoimet tyttären kanssa sujuvat mutkitta. Rosemary on sängyssänsä ja nukkuu sikeästi. Illallisella Ethan osoittaa huolensa siitä, kuinka kovasti Mia yrittää tukahduttaa muistojansa tapahtuneesta sen sijaan, että yrittäisi päästä asioista yli puhumalla. Sähköt katkeavat. Luodit alkavat sinkoilla ikkunasta ja Mia saa kuolettavasti ruutia kroppaan. Hyökkääjäksi paljastuu Chris Redfield erikoisyksikkönsä kanssa, tavoitteenansa napata tytär huostaan. Shokissa oleva Ethan kolkataan tajuttomaksi. Tunnit kuluvat, kenties jopa päivät. Toivoton tilanne saa entistä ikävämpiä piirteitä, kun koittaa herääminen loukkaantuneena keskeltä lumimyräkkää. Auto on suistunut tieltä ja ruumis lojuu vieressä. Radiopuhelin toimii hetken aikaa ennen signaalin loppumista. Kaikki näyttää toivottomalta. Ei auta kuin jatkaa matkaa kohti tuntematonta. Ennen pitkää Ethan löytää itsensä kyläpahasesta, jossa asiat ovat vieläkin enemmän päin helvettiä.
Kylää terrorisoivat ihmissudet. Selviytyjiä ei juurikaan ole, ja nekin onnekkaat, jotka ovat tähän saakka sinnitelleet, joutuvat ihmissusien uhriksi yksi toisensa jälkeen. Ennen pitkää kylän taustat alkavat hahmottua ja varsinaiset takapirut ilmestyvät Ethanin eteen miettimään hänen kohtaloaan. Muun muassa paljon palstatilaa saanut vampyyrijätti, Lady Dimitrescu, on yksi heistä. Tässä vaiheessa käy myös ilmi, että takapirut ovat kytköksissä Ethanin tyttären katoamiseen. Pako ei ole ratkaisu. On aika taistella vastaan.
Kivinen tie totuutta kohti
Kukin pelin takapiruista kohdataan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Toiminnalla on oma roolinsa kullakin lordin hallitsemalla alueella, mutta rytmitys vaihtelee. Osassa painotus on puzzleissa, kun toisaalla räimitään käytännössä kaikkea, mikä liikkuu. Näiden keskiössä on kylä, jossa on tiiviisti pakattuna hyvä määrä tekemistä – osa alueista pysyy lukittuna, kunnes matkan varrelta on löydetty tietty avain tai vaikkapa erityinen työkalu. Kylä täyttyy myös sitä mukaa uusilla vihollisilla ja minibosseilla, kun lordeja on tiputettu. Minibossit tiputtavat aarteita, joita mystinen herttuakauppias muuttaa valuutaksi. Samainen herttua tarjoaa valuuttaa vastaan asekilikkeitä ja -päivityksiä sekä muita hyödykkeitä, kuten reseptejä, jotka mahdollistavat esimerkiksi panosten tekemisen. Kartta omaa edelleen hyvän toiminnallisuuden tutkailuille, sillä mikäli alue on värjättynä punaisella tarkoittaa se sitä, että kaikkea ei ole hamstrattu matkalla.
Ennen pitkää herttua myös tarjoutuu kokkaamaan pelaajalle raaka-aineita vastaan. Nämä annokset nostavat pysyvästi esimerkiksi energiamittareita tai vaikkapa juoksunopeutta.
Pidin Lady Dimitrescun osuudesta. Hän ei kuitenkaan osoittautunut sen hypen arvoiseksi, miksi häntä kuvattiin. Ilmeisestikin palaute kakkososan remakesta painoi Capcomin vaa’assa, sillä se sai yllättävän paljon kritiikkiä ollessaan monelle liian ahdistava pelikokemus. Tyrant kieltämättä sai omatkin polveni tutisemaan, mutta paineen aiheuttama ”kiksi” taas oli moninkertainen, vaikka se pakotti tietyssä vaiheessa suunnittelemaan reitit poliisiasemalla. Pienikin mekastaminen tiesi sitä, että oli aika ottaa jalat alle ennemmin kuin myöhemmin. Kohtaaminen oli aina pelottavaa, vaikka läpipeluita oli useampi.
Älkää käsittäkö väärin. Ensikohtaamisella Dimitrescu aiheuttaa takuulla paniikkia, mutta ihan kaikkialle ei vampyyrijättikään seuraa. Ei edes kovin pitkään, jos vain pistää juoksujalkaa huoneesta toiseen. Koitin myös testimielessä aiheuttaa melua vain huomatakseni, että sillä ei juurikaan ollut vaikutusta ellei Dimitrescu ollut ihan viereisen oven ulottuvilla. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että linna oli ehdottomasti Resident Evil: Villagen parasta antia: pulmat olivat nokkelia, tutkittavaa oli yllättävän paljon ja lopullinen kohtaaminen napit vastakkain tarjosi mukavasti haastetta. Ehkä osittain siksi, koska aseet eivät olleet vielä tässä vaiheessa kovin hyvässä terässä.
Päästiinpähän nauttimaan vähän kauhustakin toisen lordin säestämänä, mikä oli ehdottomasti positiivinen muutos totuttuun kaavaan. Kahden lordin jälkeen homma valitettavasti pääsee vähän lässähtämään, vaikka ei pelaaminen missään vaiheessa epämielekästä ole. Tuntuu vain, että kaikki ässät heitettiin hihasta heti alkuvaiheessa.
Toivottuja uudistuksia, potentiaalia seuraavalle kerralle
Pelillisiltä ominaisuuksiltaan Resident Evil: Village on vahvoilla. Äänimaailma musiikkeineen on erinomainen tunnelmanluoja. Visuaalisesti peli on tyrmäävän hyvännäköinen taidonnäyte uusilla konsoleilla eikä voi ruudunpäivitystäkään haukkua sen rullatessa lähestulkoon lukittuna kuudenkymmenen tuntumassa. Kontrollit on hiottu toimintaa mielessä pitäen, joten ammuskelu ei tuntunut kankealta. Ottaen huomioon ihmissusien yhtäkkisten suunnanmuutosten tai zombeilta näyttävien aivottomien vihujen ennalta-arvaamattomat pään notkahtelut, en kokenut kertaakaan, että hutilaukaus olisi ollut pelin vika. Plussaa ehdottomasti pelin inventaariosta, mikä on entistä käyttäjäystävällisempi. Se on jaettu useampaan lokeroon: yhteen mahtuvat aseistus ja tarvikkeet, toisessa ovat avaimet työkaluineen ja kolmanteen ilmestyvät keräilyharvinaisuudet ja arvotavarat. Tämä on aina ollut RE-sarjan yksi kompastuskivistä, mutta viimeisin uudistus kyllä on erittäin toivottu lisä. Himohamstraajalle herttua tuo vielä lisälohtua reppupäivityksen muodossa – mikäs sen parempi!
Omalla kohdallani lopputekstit ilmestyivät ruutuun ensimmäisellä läpipeluukerralla vajaan 9 tunnin korvilla. Putsasin melko hyvin kartan kaikesta, mutta jotain pientä tehtävää vielä jäi. Village ei ole pitkä peli. Uudelleenpeluuarvo on kuitenkin hyvällä tasolla, sillä pelaaja voi aloittaa nykyisellä varustuksella pelin uudestaan vaikkapa täysin uudella, masokistisella Village of Shadows -vaikeustasolla. Toisella peluukerralla täyttyy Herttuan myyntipalsta uusilla kilikkeillä ja aseilla, joten tavoiteltavaa riittää. Avautuupa myös täysin erillinen erikoiskauppa, johon kerätään pisteitä suorittamalla pelin lukuisia haasteita, ja josta muun muassa voi lunastaa harvinaisempaa, huipputehoista aseistusta tai vaikkapa loputtomat panoslippaat tappiin päivitettyihin jo omistettuihin aseisiin. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä – Mercenaries-pelimuoto tulee pelattavaksi. Olisi mielestäni kaivannut tosin enemmän twistiä kuin perinteistä räimintää kellon raksuttaessa.
Ehdin itse pelata RE: Villagen neljä kertaa maaliin, kunkin läpipeluun eri vaikeusasteella. Uudelleenpeluut eivät varsinaisesti kovin pitkiä ollut. Nopein läpijuoksu kesti vain vajaa 3 tuntia. Suurimman osan haasteista sain suoritettua myös, jotta pääsin käsiksi pelin ”superarsenaaliin”, jotka olivat kyllä maineensa arvoisia, joskin lähes täysin pelin immersion rikkovia tapauksia. Pelin vahvin Magnum kun tuppaa tiputtamaan jopa sitkeimmät pomot muutamalla laukauksella.
Ehkä vähän lämpenin Ethanille loppua kohden. Tosin se oli syystä, millä tavalla kahdeksannen osan tarina tuotiin päätökseen. Alun hämmennystä aiheuttavat skenaariot saivat kukin vastauksensa. Olen siis tyytyväinen sen osalta.