Puolalaisen Reikon Gamesin kehittämä RUINER on ylhäältä kuvattu, monella tapaa Blade Runnerin universumia muistuttava Cyberpunk-shooteri. Kunnianhimoinen ensiprojekti sai alkunsa jo kolme vuotta sitten, mutta varsinaisesti kehittämään sitä alettiin vasta vuonna 2015. Jo alusta saakka tavoitteet olivat selvät: Ruinerin tulisi olla nopeatempoinen ja brutaali teos aikuisempaan makuun.
Pelin trailerit näyttivät näin ennakkoon lupaavilta mutta miltä lopputuote tuntuu sitten tulitestissä?
Pelaaja asetetaan sen suuremmin selittelemättä anonyymin avatarin rooliin, jonka puoliksi koneistettu mieli on hakkeroitu. Tahtomattaan pelin sankari on pakotettu murhaamaan ”Bossina” tunnettu vaikutusvaltainen henkilö. Viime hetkellä tempaus saa käänteen, kun mystinen naishenkilö käräyttää signaalit ja sankari on taas oma itsensä. Alamäki ei kuitenkaan tähän pääty, sillä tarinan taustapiru on kidnapannut velipojan, jota uhkaa julma kohtalo – mikäli ei toimita nopeasti. Edessä on verinen matka, jossa ei henkiä säästellä!
Heti alkumetreillä käy selväksi, että veljen pelastusoperaatio on kaikkea muuta kuin rauhanomainen. Nirri otetaan pois lähes kaikelta liikkuvalta. Aseet on jaoteltu kahteen sorttiin. Lähitaisteluosuudet hoidetaan yleensä rautaputkin ja miekoin, ja kun tilanne alkaa käymään kuumaksi, niin otetaan mutkat esiin. Erityyppisiä pyssyjä on Ruinerissa varsin kiitettävä määrä. Pateja muissa kuin oletusaseissa on tosin rajallisesti, mutta tyhjiin lippaisiin matkanteko ei koskaan sentään tyssää. Vihollisjoukkojen heittäessään veivinsä putoaa maahan ties minkälaista jatimatikkia.
Kohti tulevat luotisateet otetaan joko vastaan aktivoitavalla energiakilvellä tai ohitetaan suorittamalla väistöliikkeitä, jopa tripla-dashien muodossa. Ajan voi myös halutessaan hidastaa, joka helpottaa taktiikoiden pettäessä. Paniikkipainallusten sijaan on järkevämpää merkata tehtävät väistöt ja suunnata seinän taakse suojaan. Vaihtoehtoisesti kovin harakiristi ei moisesta perusta, vaan heittää ”Yolot” ja suuntaa merkatuilla väistöillä kohti vihollisjoukkoja katana kourassaan.
Ruiner tarjoaa myös yksinkertaisen kehityspuun, josta voi tarpeeksi karmaa keräämällä valjastaa käyttöönsä niin passiivisia hyötyjä kuin eri napeista aktivoitavia kykyjä. Ansaittava karma määräytyy kunkin ”kill roomin” loppuarvosanasta, johon vaikuttavat aika ja tehokkuus taistelussa. Jokainen kykypiste voidaan ohjelmoida uudelleen, vaikka tilanne olisi päällä. Tätä kannattaa hyödyntää erityisesti, mikäli jumittuu pidemmäksi aikaa samaan kohtaan. Mahdottomalta tuntuva tilanne saattaa jo yhden kykyvaihdoksen jälkeen helpottua merkittävästi.
Tästä päästään yleisesti vaikeustasoon. Ruiner on haastava peli ja jo perusasetuksilla joutuu sotimaan niin sanotusti sata lasissa. Erityisesti pomotaistelut ovat kinkkisiä ja vaativat melkoista sorminäppäryyttä. Pelatessa sitä kehittyy toki mutta erityisesti tarinan toisella puoliskolla allekirjoittaneen usko itseensä alkoi kokea kolauksia – allekirjoittaneen, jonka intohimona ovat SHMUP ja Bullet Hell -genret. Uusintayrityksiä saattoi olla jopa neljänkymmenen paremmalle puolelle samassa kohteessa. Onneksi latausajat ovat pikaisia!
Tehtävien välillä vieraillaan isossa kaupungissa, jossa käydään pääosa tarinan dialogista. Halutessaan voi suorittaa pikku nakkeja sinne tänne, joista sivutienestinä ansaitaan karmaa tai availlaan taustatarinan mysteerejä. Erilaisia persoonia tavataan kaupungissa puolen tusinaa ja toinen mokoma ulkopuolella pahisten muodossa. Kukaan ei oikein erotu edukseen – nimetkin on bongattu lukuisista animeista, joka tuntuu olevan kehittäjätiimille rakas aihe. Erilaisia viittauksia on siellä täällä. Koko pelin ääninäyttelykin jää vain parin sanan mittaiseksi viljelyksi. Kill Boss, nuff said. Tämän myötä dialogi on käytännössä tekstien lukemista, joihin joko nyökytellään tai pudistellaan päätä. Oli reaktio mikä tahansa, on lopputulos aina sama.
Visuaalisuuden osalta Ruiner näyttää upealta, vaikka miljööt keskittyvätkin tehtaisiin tai hylättyihin kaupunginosiin. Kuva on skarppi ja kontrastia sekä erikoisefektejä tarjotaan runsain mitoin. Punainen on aika dominoiva väri ja sitä nähdään pelissä paljon. Pienenä varoituksen sanana mainittakoon, että välikohtauksissa esiintyy tiheässä rytmissä välkkyviä efektejä, jotka eivät sovellu kaikkien silmille ja saattavat aiheuttaa herkimmillä jopa oireita. Musiikkia tarjoillaan raskaan teknon ja elektronisen ambientin sekoituksena, joka palvelee hyvin teemaa.
Lopputekstien ilmestyessä ruutuun peliaikaa oli mittarissa kuutisen tuntia, joka on aika paljon twin stick -shooterille. Sisältöä siis tarjotaan varsin runsaasti, joskin kenttäsuunnittelu alkaa toistaa itseään. Erilaisia alueita olisi saanut olla enemmän. Onneksi nopeatempoiset ja viihdyttävät toimintaosuudet paikkaavat tätä. Kontrollitkin ovat vieläpä rautaisen hyvät!
Harmin paikka, että uudelleenpeluuarvo on suhteellisen pieni. Tarinan lisäksi muuta koluttavaa ei sitten olekaan. Varsinainen New Game+ puuttuu sekin tyystin, mutta pelin voi aloittaa alusta uudelleenpelaamalla ensimmäisen osion kertaalleen. Kaikki avatut kyvyt siirtyvät mukana. Vaikeustasoa ei voi kuitenkaan nostaa. Olisi ollut nastaa kokeilla kaikki kyvyt avattuna, mihin rahkeet riittävät vaikeustason ollessa tapissa.
Kehittäjät ovat selkeästi miettineet ja hioneet pohjan kuntoon ja se on vaikuttava debyytti! Ottaen huomioon, että pelin hinta on parinkympin luokkaa on sitä helppo suositella kaikille shootereista pitäville.