Vitsejä riittää maailmassa jokaiseen lähtöön. Alapää- ja tissihuumoria viljellään milloin missäkin, eivätkä pelit ole poikkeus. Ihmisiä television edessä aktivoivat pelit ovat interaktiivista huumoria parhaimmillaan – jos vain kaikki loksahtaa kohdilleen. Joskus mikään ei onnistu ja myötähäpeä on suunnaton. Joskus taas kaikki on juuri sitä mitä pitääkin, eikä kohderyhmä osaa enempää toivoa.
Volitionin Saints Row -sarja on yksi niistä onnistuneista, jotka vetävät tosissaan kaiken lekkeriksi, eikä sen seurassa voi valittaa lähinnä kuin kipeistä poskipäistä. Mustan huumorin rajaa ei harkitusti vedetä överiksi, mutta sarjan pelit vaativat silti – varsinkin kaksi viimeisintä – aika hyvän huumorintajun pelaajalta. Saints Row kysyy: Oletko valmis? Jos olet, tiedät mitä saat. Jos taas et ole, ei kokemus välttämättä ole sitä, mitä muut pelit voivat antaa. Eikä Saints Row’lla ole mitään tekemistä Grand Theft Auto -sarjan kanssa.
Luonnollisesti Presidentiksi
Saints Row 4:n alku esittelee mahdollisesti muikeimman presidenttivaalin tähän asti tiedetyistä. Pelin tutoriaalin aikana käy selväksi, että pelaaja ei ole ihan mikä tahansa rivijantteri, ja muutaman kohtauksen jälkeen löytääkin hahmonsa kiipeämästä rakettia pitkin Aerosmithin ”I Don’t wanna miss a thing” -kappaleen soidessa, ryhmän jäsenten samalla jättäessä hyvästejä. Varmalta kuolemalta vaikuttava tilanne ei kuitenkaan kaadu siihen, vaan homma saadaan hoidettua; raketti ei koskaan pääse määränpäähänsä, ja hahmo tippuu suoraan Valkoisen talon katosta pressan pallille. Vaalit on pidetty.
Viisi vuotta myöhemmin presidentti on ulkoisesti juuri sitä, mitä pelaaja itse haluaa. Kauan ei kuitenkaan vastuuta voi välttää, koska kiire maailman pelastajana ei odota. Onkin vaikeaa valita, haluaako parantaa syövän lopullisesti vai lopettaa maailman nälänhädän kertaheitolla. Vielä vaikeammaksi presidenttinä olon tekee seuraava asia: haluatko lyödä idioottia munapäätä vai idiootin munan päätä. Vaikeita valintoja, mutta päätöksiä on tehtävä.
Oli ääliön kohtalo mikä tahansa, on jo seuraavan haasteen vuoro. Kesken lehdistötilaisuuden muukalaiset tietysti hyökkäävät maahan. Luonnollisesti ne eivät puhu samaa kieltä, ovat arkoja ja jäävät maahan? Ei Saints Row’ssa. Kieli on yhteinen, veetuilua ei voi karttaa, muukalaisten johtaja kuulostaa hieman heteroudesta poikkeavalta, eikä yhteenotoilta voi välttyä. Puolustus menee tietysti mönkään, ja seuraavaksi tulee luonnollisesti 60-lukua tavoitteleva sketsi tutuksi.
Kuulostaa oudolta, mutta sitä Saints Row 4 on. Eikä edellä mainittu ole kuin vasta alkua.
Neo Shephard
Saints Row 4 ei keksi oikeastaan mitään omaa. Kaikki on jo nähty, vaikka aina tuntuu olevan varaa parantaa ja nimenomaan hyvässä mielessä. Peli parodioi Matrix-elokuvia ja Mass Effect -pelisarjaa sumeilematta. Kolmososasta tuttu Steelport on edelleen pelialue, mutta tällä kertaa leikkikenttänä ja vähän eri näkökulmasta. Kaupunki näyttää aivan erilaiselta neljännessä osassa, mikä on hieno suoritus Volitionilta. Pelkästään pelattavuutta muuttamalla vanhastakin pelimaailmasta saa uudentuntuisen.
Matrix-vaihde isketään päälle jo heti alussa – pelaajalla on supervoimia, joita voi käyttää kuten itse haluaa. Steelportissa saa superhyppiä, juosta, ja ennen kaikkea irrotella aivan niin kuin parhaaksi näkee. Saints Row 4:ää kuvailevat parhaiten Crackdown– ja Prototype-pelisarjat. Kaikki, mitä pystyy tekemään, kuuluu pelin luonteeseen. Supersankarifiiliksistä ei voi välttyä, kun esimerkiksi juoksee pilvenpiirtäjän seinää pitkin, hyppää ilmaan, hidastaa ajan kohdistaen iskunsa maahan ja päästää miniydinpommin valloillensa. Tunne on lähes kuin Neolla, eikä esteenä ole edes agentteja.
Mass Effectiä taas parodioidaan kaiken muun ympärillä: Avaruusalustaan pitkin saa juosta muiden luokse, tällä kertaa tosin vaihtoehtoina on vain juttelu tai seksi. Kaikki ylimääräinen diipadaapa heitetään nurkkaan – Saints Row’ssa kaikki on joko tai, ei mitään muuta siltä väliltä, olipa sitten kyseessä sama sukupuoli tai robotti.
Ilman supervoimia ja parodiaa neljäs osa on aivan kuin kolmonen. Peli on graafisesti identtinen edeltäjänsä kanssa, ja löntystellessä katuja tulee hyvin usein tunne, että tämä on jo kaikesta uutuudestaan huolimatta nähty. Idea hyvä, yritys hyvä kymmenen, mutta se jokin jää puuttumaan.
Fuck me, fuck you, what’s the difference?
Neljäs Saints Row luottaa hivenen liikaa kolmannen osan suosioon. Pelistä huomaa, että se oli alun perin tarkoitettu kolmosen lisäosaksi, eikä sitä asiaa muuta mikään. Käsikirjoitus jo haukkaa happea turhan usein, eikä kolmosen vuorovaikutuksista, tai edes NPC-hahmojen luonteista oteta irti sitä, mitä ne ovat olleet sarjan aikaisemmissa osissa. Vaikka huumori kantaa yli aina Mass Effectin tarkoituksen, tuntuu aluksella olo lähinnä irralliselta, joskus jopa tahattomalta komiikalta. Ironista on taas se, että pelin parhaat hetket huumorin osalta koetaan nimenomaan aluksella. Sääli vain, että aluksella ei ole loppujen lopuksi mitään tekemistä päätehtävien kanssa. Huumori siis toimii, mutta ei kolmosen tavoin, eikä siellä missä sitä eniten kaipaisi.
Toisekseen Saints Row 4 ei tunnu tarpeeksi uudelta. On toki supervoimia ja vaikka mitä, mutta pidemmän päälle se on puuduttavaa. Saints Row’n vahvuus on nimenomaan ollut pienet parodiat siellä täällä. Toisin sanoen yksityiskohdissa, mutta näin ei ole enää neljännessä osassa. Nyt Volitionin katse on muutaman pykälän liian suuri, eikä käteen jää kuin sekametelisoppa, joka on välillä hauska, joskus koominen, mutta usein epähauska. Kolmososan alkuperäiset lisäosajuuret ovat aina liikaa läsnä, eikä alun tyytyväisen kehräämisen jälkeen jää käteen kuin ”oliko se siinä” -olo, vaikka pituutta pelillä 20 tuntia onkin.
Peli myös jäätyilee silloin tällöin satunnaisesti, eivätkä keskustelun hahmot ole aina siellä missä pitäisi olla. Myöskään kaikki juonen tapahtumat eivät välivideoissa toimi niin kuin pitäisi. Siispä neljäs Saints Row on vähän laiska peli kokonaiseksi, vaikkakin olisi ollut lähes täydellinen lisäosaksi.
There’s only one Saints Row!
Hippusen on kaksipiippuiset fiilikset pelistä. Neljäs osa pistää kaiken aivan uusiksi taas, eikä sillä ole muuta tekemistä aikaisempien osien kanssa kuin nimi, kolmosen ulkoasu, Steelport ja pelattavuus – jos supervoimia ei käytä. Jos piti kolmosesta, ei välttämättä pidä nelosesta, mutta jos sen sijaan halusi Saints Row 3:sta enemmän kuin mitä sillä oli antaa, voi SR4 olla ”se” juttu. Ihan miten päin vain, Saints Row -sarja on oma juttunsa, eikä siitä voi keskustella Grand Theft Auton kanssa edes samana päivänä. Saints Row’sta joko tykkää tai ei. Saints Row on tällä hetkellä juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla: sekopäistä, yliampuvaa kolmannesta persoonasta kuvattua toimintaa, jollaista ei koe kuin Pyhimysten kanssa. Tällä kertaa vain supervoimat ovat sekoittamassa soppaa.