Moni kärsimysnäytelmän fani tirautti kyyneleitä, kun From Softwaren johtaja Hidetaka Miyazaki ilmoitti Dark Souls-sarjan olevan loppuunkäsitelty, eikä yhtiöllä ole aikomuksia jatkaa enää sarjan parissa. Mitäs nyt pelata, kun kaivataan monimuotoista tarinankerrontaa, äärimmäistä vaikeustasoa ja ”You are dead”-tekstin tuijottamista? Mitä tehdä, kun mahtipontista pomotaistelua vastaan haluttaisiin taistella yhä uudelleen ja uudelleen, sitä kuitenkaan voittamatta? Vaikka Dark Souls onkin loppuunkäsitelty, ei se silti tarkoita että From Softwaren tarina olisi ohi. He vain halusivat vaihtelua, he halusivat kokeilla jotain uutta. Jotain, missä kuolema ei olisikaan välttämättä loppu. He halusivat luoda Sekiro: Shadows Die Twicen.
Lohikäärmeen koskettama
Eletään 1500-luvun Sengoku-aikaa, jossa Japanin suurimmat klaanit sotivat valtaistuimesta. Kun Ashina-klaanin häviö alkaa olemaan taputeltu, klaanin johtajan, Genichiron, viimeinen oljenkorsi voittaa sota on kaapata ”lohikäärmeen perimää” oleva prinssi Kuro, jonka veren avulla hän voisi luoda itselleen kuolemattoman armeijan. Kuron ja Genichiron välissä on kuitenkin pelaaja, shinobi nimeltään Susi. Kidnappauksen yhteydessä miehet käyvät tietysti väkivaltaisen miekkataistelun, jonka yhteydessä Susi menettää kätensä ja tajuntansa. Kun hän myöhemmin sitten herää, on lähikylän kummallinen seppä rakentanut menetetyn käsivarren tilalle monipuolisen proteesin ja kertoo, että Kuron veren ansiosta Susi elää. Hän kutsuu Sutta Sekiroksi, yksikätiseksi sudeksi, joka ei voi kuolla. Pettyneenä omasta suorituksestaan Susi lähtee Genichiron perään pelastamaan Kuroa ja estämään kuolemattoman armeijan muodostumista.
Kuten From Softwaren peleissä jo pitkään, myös Sekirossa tarina ei ole niin lineaarisesti ja helposti kerrottu, kuin pelaaja toivoisi. Bloodbornen tai Soulsien tasolle ei kuitenkaan mennä, vaan pelissä on useita välinäyttöjä ja dialogia, mutta välillä pelaaja silti joutuu miettimään kenestä puhutaan, mikä on tietyn henkilön tarkoitus tai mitä tietyt erisnimet ja tavarat ovat. Salaisuuksia on paljon, eikä kaikkeen varmasti löydykään suoraa vastausta. Jääkin pelaajan tehtäväksi tutkia maailmaa, kuunnella hahmojen dialogia ja etsiä vastauksia VaatiVidyan Youtube-kanavalta, jotta voi ymmärtää kaikkein monipuolisimmat tarinat. Se, jos mikä, on From Softwaren tyylille sopivaa. Itse en tästä oikein välitä, vaan haluaisin kokea pelin tarinan selvästi ja selkeästi ilman, että menen pelin jälkeen katsomaan Youtube-videoita aiheesta.
Torju, väistä, horjuta
Pelillisesti Sekiro jatkaa aika pitkälti tuttua Souls-tyyliä. Jokainen vihollinen on tappava, kuolo korjaa muutamasta osumasta, väistelyä pitää tehdä ja liikesarjoja opetella. Suuntavaisto on hukassa ja lopullisen kuoleman tai tarkistuspistevierailun myötä kaikki riviviholliset syntyvät uudelleen. Tuttua huttua, mutta seassa on myös uusia juttuja.
Sekiro kuitenkin tarjoaa muutamia uusia elementtejä, joista tärkein on torjuminen. Siinä, missä Soulseissa tarkkaillaan kestävyysmittaria ja opetellaan niinsanottuja ”i-frameja” (eli kriittisiä hetkiä, jolloin hahmo ei ota vahinkoa väistöanimaation aikana), Sekirossa opetellaan torjumaan. Torjuminen on koko Sekiron perusta. Kun vihollisen iskuja torjuu, vihollisen tasapaino järkkyy ja kun tasapainomittari on täynnä, on aika iskeä kertalaakista tappava vastaisku. Kun torjuntapainiketta painaa juuri oikealla hetkellä, mittari täyttyy nopeammin. Torjuessa Suden omakin tasapaino alkaa vaappua, eikä hän jaksa ottaa vastaan jokaista miekantakomista yhtäjaksoisesti, vaan jossakin vaiheessa hänen täytyy ottaa hieman aikalisää ja hengähtää. Mikäli oma tasapainomittari täyttyy, tulee turpaan niin että soi.
Torjumisen lisäksi mukana on myös Bloodbornesta tuttu sivuttaisaskel, sekä hyppy. Hypyillä voi torjua esimerkiksi kamppauksia tai suuria sivuttaisiskuja, kun taas sivuttaisaskeleella voi esimerkiksi painaa vihollisen keihään maahan, joka horjuttaa vihollisen tasapainoa valtavasti. Kaikki nämä kolme mekaniikkaa tulee opetella ja sisäistää kunnolla, mikäli Sekirossa haluaa pärjätä. Minkä liikkeen voi torjua, minkä väistää ja missä kohtaa hypätä ylöspäin, kaikki on koettava ja sisäistettävä. Jokainen taistelu on jonkinlaista opettelua, eikä pelkällä katananhakkaamisella pärjää. Itseasiassa Sekirossa ei varsinaisesti vähennetä lainkaan vihollisen terveysmittaria, vaan keskitytään tasapainomittarin täyttämiseen ja tasapainon horjuttamiseen.
Välillä vastaan tulee myös isoja pomotaisteluita, jotka vaativat useita uudelleenyrityksiä kerta toisensa jälkeen. Liikesarjojen opettelua on huomattavasti enemmän verrattuna Fromin aiempiin peleihin ja esimerkiksi Lady Butterflyta vastaan taistellessa kuolin varmasti useammin kuin koko Dark Souls 3:ssa yhteensä. Susi ei kovin montaa iskua kestä, sillä todellisella shinobillahan ei haarniskaa ole. Kuoleminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita automaattisesti game overia, vaan taikaveren ansiosta hän voi herätä uudelleen henkiin. Kuinka monta kertaa, se riippuu pelaajan teoista. Peli-ikkunan vasemmassa alakulmassa olevat pinkit pallot kertovat, kuinka monesti Susi voi nousta takaisin tolpilleen ja pallot täyttyvät erilaisin teoin, kuten tapettujen vihollisten määrän mukaisesti tai esimerkiksi tietyn aikamääreen jälkeen. Pomotaisteluissa pelastuskertoja on yleensä vain yksi, muuten Susi voi nousta ylös jopa kolmisenkin kertaa.
Kuole, herää, kuole uudelleen
Ja jos joku on varmaa, niin se että Susi kuolee. Useasti. Vaikeustasoltaan peli on varmasti From Softwaren vaikein peli ja siihen on useita syitä. Ensinnäkin; hahmon tasoa ei voi kehittää. Minipomoja tappamalla saa kyllä kerättyä itselleen helminauhoja ja neljällä helminauhalla saa pienen siivun lisää energiapalkkia. Isoja pomoja voittamalla saa muistoja, joilla saa lisää hyökkäysvoimaa. Muuten kaikki kehitys on pelkästään erilaisia liikesarjoja ja erikoisliikkeitä, mutta ei mitään muuta. Kunnollisen hahmonkehityksen puute tuo nopeasti esiin tilanteen, jossa eteen istahtaa pikkupomo, joka on pakko päihittää edetäkseen pelissä. Dark Soulseissa tai Bloodbornessa pelaaja pystyi lähtemään seikkailemaan toiseen suuntaan, kehittämään itseään ihmisenä ja pelihahmona, keräämään pari tasopistettä lisää ja palaamaan sitten takaisin entistä kovempana jätkänä ja takomaan ison mörön maanrakoon. Sekirossa tätä ei tehdä, vaan pelaajan on yritettävä uudelleen ja uudelleen samaa taistoa itku kurkussa, kunnes murtuu ohjain tai vihollinen.
Toinen vaikeusastetta nostattava tekijä on se, että Sekiro on yksinpeli. Maailmaan ei voi kutsua apujoukkoja, mutta pelimaailmassa ei myöskään juokse ihmisen ohjaamia sotureita. Kaikki haasteet on kohdattava yksin, eikä kokemuksia voi jakaa kenenkään kanssa. Kaveriporukassa mätetyt ninjaseikkailut voi siis unohtaa kokonaan, kuten myös eeppiset katanataistelut ihmispelaajia vastaan.
Kolmas ja samalla myös rasittavin seikka, on pelin pomovastusten määrä ja vihollisten terveysmittarit. Pelissä on aivan jäätävä määrä erilaisia pikkupomoja aina yksinäisistä ninjasotureista suuriin hirviöihin ja taitaviin sotakenraaleihin. Näissä määrä on korvannut laadun, sillä mielestäni niitä on aivan liikaa. Yhden kun tappaa, niin seuraava odottaa jo kymmenen minuutin etenemisen jälkeen. Pahinta minipomoissa on, etteivät nämä kuole vaikka terveyspalkin takoisi tyhjäksi, vaan niillä on varastossa useampikin terveyspalkki. Peli vieläpä kertoo alussa, että pomovihollisilla on energiapalkkinsa päällä punainen pallero, joka kertoo vihollisten todellisen kunnon. Pari pikkupomoa myöhemmin käy selväksi, että peli kusee pelaajan muroihin oikein reiluin annoksin, sillä kun molemmat pallerot ovat tyhjät ja pomo on kuollut, tämä nouseekin vielä pystyyn ilman päätä ja entistä pahempana. Eihän tämä nyt näin voi mennä, että peli kertoo ensin säännöt ja sitten itse huijaa niissä. Kertoisivat nyt heti, että millaisen vihollisen kanssa oikeastaan taistelen, jotta voisimme käydä reilun kaksintaistelun! Paitsi sehän ei tietenkään käy, sillä pikkupomot eivät taistele yksin. Ehei, vaan kolmen terveyspalkin kanssa varustettu kenraali Hashimoto tulee päälle viidentoista alamaisensa kanssa. Ainahan sitä voi paeta paikalta, mutta kun pelaaja juoksee kolmenkymmenen metrin päähän pomosta, tämän kaikki energiavarannot täydentyvät maksimiin ja homma alkaa alusta. Turha siis unelmoidakaan, että voisit iskeä hiiviskelyiskun selkään, paeta paikalta ja tulla myöhemmin takaisin toteuttamaan sama uudelleen.
Katanalla viiltävä kamera
Kuten kaikissa Fromin peleissä, myös Sekirossa on yksi suuri vika, joka on samalla pelin suurin vihollinen: kameramies. Ahtaissa tiloissa kamera kuvaa kirjaimellisesti Suden persettä, eikä pelaajalla ole mitään käryä mitä tapahtuu ja missä suunnassa. Ongelma on vakavimmillaan juurikin sisätiloissa, mutta välillä kamera seilaa omiaan myös ulkoilmassa. Ilmeisesti kameramies haluaa kuvata muutakin kuin taistelua, sillä peli on oikeasti aika nätti.
Vaikka Sudella onkin lähitaisteluaseenaan vain yksi ja ainoa katana, on hänellä apunaan päivitettävä proteesikäsi. Kylän seppä pystyy päivittämään käteen uusia ominaisuuksia, mikäli Susi löytää niitä matkallaan tai ostaa niitä kauppiailta. Proteesikäden päivitykset tuovat peliin paljon uusia ominaisuuksia ja erilaisia vempaimia. Käden voi päivittää kilpiä rikkovaksi kirveeksi, pitkäksi keihääksi, päätä suojaavaksi hatuksi tai vaikkapa ilotulitteita pudottavaksi pommiksi. Ominaisuudet tuovat taisteluihin uutta mekaniikkaa, mutta itse koin näistä arviolta 90% täysin turhiksi, enkä oikestaan käyttänyt kuin paria proteesiasetta. Osa myös aivan äärimmäisen tylsästi toteutettuja kopioita aiemmista yhtiön peleistä, sillä esimerkiksi kirveskäsi on täysi kopio Bloodbornen Hunter’s Axesta.
Koska Susi on shinobi, on hänellä käytössään myös ninjamaisia vempeleitä ja tekniikkaa. Siinä missä Soulseissa hiiviskely on toteuttu vähän niin ja näin, Sekirossa pelaaja voi hiiviskellä rauhassa piiloutuen korkeiden heinien sekään tai talojen alle ja hyökätä sieltä tekemään kertalaakista tappavia iskujaan. Toinen vaihtoehto on heittää itsensä tarttumakoukulla korkealle talojen katolle, juosta siellä kuin Naruto ja hypätä sitten yllättyneiden vartijoiden niskaan. Tämä tuo seikkailuun täysin uutta näkökulmaa ja laittaa pelaajan miettimään kannattaako taisteluun rynnätä suoraan edestä, vai voisiko vihollisarmeijan jopa kiertää kokonaan.
Harmillisesti pelissä ei ole myöskään ”fashionsoulsia”, eli Suden ulkonäköä ei voi muuttaa ollenkaan. Yksikätinen soturi näyttää alusta loppuun samalta, mutta toisaalta eipä sillä niin väliäkään, kun muut pelaajat eivät tätä kuitenkaan näe.
Enemmän git, vähemmän gud
Sekiro: Shadows Die Twice on oikein hyvä toimintaseikkailu, vaikka ei tuokaan mitään valtavia uudistuksia ”Souls”-peleihin. Moni saattaa miettiä onko Sekiro parempi ninjasouls kuin Nioh. Itse tykkäsin Niohista enemmän, juurikin vaikeustason takia, sillä Sekiro on väkinäisesti vaikeutettu, eikä tunnu millään tavalla tarpeeksi reilulta. Pelistä on pähkäily ympäri nettiä, että tarvitsisiko se helpomman pelitilan ja ymmärrän kysymyksen täysin kun olen pelannut peliä enemmän. Mielestäni ei, mutta hahmonkehitys tai moninpeli toisi sille huomattavasti pidemmän elinkaaren, sekä myös lisää pelaajia.