Kukista viholliset ja pelasta tyttö, siinä tiivistettynä Shadow of the Colossus -pelin juoni. Eipä kuulosta mitenkään ihmeelliseltä, sillä samaa juonikuviota on käytetty vaikka kuinka monessa pelissä, puhumattakaan muista ilmaisumuodoista. Jotain on kuitenkin tehty toisin kuin suurimmassa osassa muita kyseistä tarinaa käyttävää teosta, sillä vuonna 2005 julkaistu peli sai jo toisen remasteroinnin. Ensin remasterointi saapui PlayStation 3:lle ja nyt Sonyn konsoliperheen viimeisimmälle tulokkaalle, PlayStation 4:lle.
Ei armoa
Pelaaja heitetään suoraan peliin, eikä mitään selittelyjä tai tutoriaaleja kannata odottaa, onhan peli ajalta, jolloin välitallennukset eivät olleet vielä itsestäänselvyys eikä apuja ollut tarjolla, puhumattakaan vaikeustason valinnasta. No, se sentään pelistä löytyy; helposta vaikeaan ja normaalikin vielä välissä. On siellä pelaamiseen sekaan laitettu myös opastukset, joten ihan sokkona ei tarvitse edetä ja jokaista nappulaa hakata epätoivon vimmalla. Päähahmolla, jonka nimeä ei pelissä kerrota, mutta josta yleisesti käytetään nimeä Wander, matkaaja, on käytössään kaksi asetta; jousipyssy ja miekka. Jousipyssyllä on oma käyttötarkoituksensa kolossien kukistamisessa, mutta miekka on pääase, jota ilman homma ei etene.
Peli alkaa, kun matkaaja saapuu kirotulla maalla olevaan temppeliin kantaen käsissään kuollutta tyttöä, nimeltään Mono. Temppelissä matkaaja käy keskustelun Dormin henkiolennon kanssa, joka lupaa palauttaa tytön henkiin, mikäli Wander kukistaa kaikki 16 kolossia. Kuka tyttö on ja miksi hän on tärkeä, ei pelissä käy koskaan selville. Yleisimmän faniteorian mukaan tyttö olisi matkaajan tyttöystävä, mutta shamaani Emon uhrasi hänet jumalille. Shamaani haluaa estää Wanderin aikeet, joten kolossit on tuhottava, ennen kuin Emon joukkoineen saapuu kiellettyyn maailmaan estämään matkaajan touhut.
Uljas Musta
Kun Dorminin kanssa käyty juttutuokio on saatu päätökseen, on aika lähteä tositoimiin. Temppelissä on nyt myös hevonen, Argo, johon pelin edetessä tulee väkisinkin kiinnyttyä. Miekka, joka toimii opasteena ja on kykenevä tekemään vahinkoa kolosseihin, on korvaamaton apu kolossien löytämisessä. Hyppy Argon selkään, kohti valoisaa kohtaa ja miekka ylös, niin kohdistettu valonsäde osoittaa suuntaa kuin paraskin GPS-laitteen suuntanuoli. Osa löytyy läheltä, mutta joidenkin luokse pääseminen kestää jo niin kauan, että maisemia ehtii kunnolla katsomaan ja suhdetta Argoon syventää. Tämä uusin remasterointi on kehittäjien mukaan täysin uusittu versio, eikä vain kasa pikaisesti päälle liimattuja grafiikkaparannuksia ja tämä on helppo uskoa, sillä niin kaunista silmäkarkkia on luvassa ja erot eri versioiden välillä on melkoiset.
Kaikkien kolossien luokse ei pääse pelkästään ratsastamalla, vaan matkan varrella joutuu jalkautumaan ja hakemaan reittiä välillä kiipeillen pitkin seiniä kuin paraskin Hämmästyttävä Hämäkkimies. Juuri tuo kiipeily niin seinillä, kuin kolossien päälläkin, kiristi välillä hermoja. Siinä missä pelin ulkomuoto on hiottu kohdilleen, ohjaustuntuma ja kameran käyttäytyminen on paikoittain jäänyt sinne alkuperäisen version tasolle. Ei niissäkään sinällään mitään pelaamista estävää vikaa ole, mutta muutama ärräpää kuitenkin pääsi pelin aikana.
Kolossin löydyttyä onkin sitten selvitettävä, miten sen saa tuhottua. Jokainen kolossi sijaitsee omalla alueellaan, tai oikeastaan areenalla, ja joissakin tapauksissa ympäristö toimii ratkaisuna, kun taas toisinaan suora toiminta saa aikaan halutun lopputuloksen. Kolossin kimppuun käyminen onkin ison pulman ratkaisemista. Kuten reitin löytymisessä kolossille, myös nyt miekka on avuksi. Jälleen haetaan aurinkoinen kohta ja miekan avulla saadaan vinkkiä kolossin heikoista kohdista, tai näin siis ainakin periaatteessa. Aina kun ei ole ihan yksiselitteistä, mihin kohtaan se valo osuu tai mitä pitää tehdä, jotta sinne osoitettuun kohtaan pääsee. Joidenkin kolossien kohdalla saa raapia päätänsä oikein tosissaan, kuinka voitto saavutetaan ja kiusaus pikaiseen googlaukseen on iso. Onnistumisen tunne ilman apuja tuo kuitenkin niin suuren euforian tunteen, että apuja kannattaa välttää.
Täh?
Matkaajan temppupussi ei kovin iso ole, sillä kiipeäminen on tärkein työkalu etenemisessä kohti kolossin herkkää kohtaa. Kun se lopullinen isku on annettu, kolossi vapauttaa henkensä ja Wander palautetaan temppeliin. Temppelissä olevista patsaista yksi rikkoutuu onnistuneen kolossin kukistumisen merkiksi. Jokaisen kolossin myötä sankarin ulkomuoto muuttuu aina vain rähjäisempään suuntaan, eli pelkkää hyvää ei voitokas eteneminen saa aikaan.
Löydä kolossi, ratkaise arvoitus miten se kukistetaan ja voita se. Toista sama 16 kertaa ja peli on läpi (ainakin melkein). Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jotain koukuttavaa Shadow of the Colossus saa pelaajassa aikaan. Peli ei kikkaile ylimääräisillä tekemisillä, siinä ei ole sivutehtäviä, eikä muutakaan turhaa kilkettä. On vain pelaaja, hevonen ja tehtävä mikä pitää suorittaa. Pelasta tyttö, itsestäsi välittämättä. Pelin lopussa kaivetaan jo nenäliinaa ja äimistellään mitä loppu oikein tarkoittaa. Siitä on monia eri teorioita netti täynnä ja miettiä voi myös, mihin peli sijoittuu pelitalo Team Icon muiden pelien suhteen, vai sijoittuuko minnekään. Oli miten oli, peli itsessään ei selittele, ei kumartele, eikä pyytele anteeksi. Ihmetellä vaan pitää miten peli, mikä ei ole oikeastaan muu kuin pulmapelin ja pomoareenan yhdistelmä, saa noin vähillä eleillä luotua suuren tarinan.