Heti lähdetään liikkeelle, ei enää mitään teinitytön angstia tai nuoren naisen epävarmuutta, vaan nyt meillä on käsissä ”lean & mean killing machine”. Tältä naiselta on purkka loppu ja perseeseenpotkinta voi alkaa. Kaukana ollaan vuoden 2013 Tomb Raider-faceliftin itseään etsivästä hahmosta, sillä uusi Lara on armoton tappokone, joka tuntuu unohtaneen niin kivun, kuin omatunnonkin, mitä tulee pahisten ja eläinten listimiseen.
Tuhma koira
Ensi minuuteista lähtien Shadow of the Tomb Raider tuo mieleen erään toisen pelisarjan, jossa sankarina on Sir Francis Draken jälkeläiseksi itseen kutsuva mieshenkilö. Tämä ei ole missään mielessä mikään huono asia ja Laran seikkailut Etelä-Amerikassa rullaavatkin näytöllä pehmeästi eteenpäin. Laran taidotkin ovat kehittyneet: vanhojen taitojen lisäksi kiipeily on kehittynyt ja eteneminen hankalissa maastoissa sujuu uusien taitojen avulla. Toisaalta uudet vaihtoehdot vastaavasti aiheuttavat enemmän puuhaa aivosoluille oikean etenemistavan löytämiseksi.
Mutta ei hätää! Jos ei halua käyttää energiaa reittien löytämiseen, voi vaikeustasoa tiputtaa siltä osin. Entiset vaikeustasot on korvattu uudella systeemillä, mikä mahdollistaa pelikokemuksen muokkaamisen enemmän omien mieltymysten mukaisesti. Etenemisen, taistelujen tai pulmien ratkaisujen voi jokaisen asettaa omalle vaikeustasolleen, joita voi valita kolmesta erilaisesta. Jos pulmat eivät maistu, ne voi asettaa helpolle ja vastaavasti jos haluaa vastusta taisteluihin, ne voi asettaa vaikealle. Etenemisen vaikeustason erot syntyvät siitä, miten hyvin oikea reitti on merkattu valkoisella lateksilla, pulmissa sen sijaan Lara antaa vinkkejä kuinka edetä, mikäli asetuksen valitsee helpoimmalle.
Loppu tulee, oletko valmis?
Itse tarina ei sitten olekaan yhtään vähemmän kuin maailmanlopun estäminen. Trinity, Laran arkkivihollinen, on jälleen asialla, mutta tällä kertaa se ei ole yksin syynä mayojen maailmanlopun käynnistämiseen, vaan siitä saamme kiittää neiti Croftia itseään. Väli-Amerikan kautta Etelä-Amerikan maisemiin jatkuva etsintä maailmanlopun estävien esineiden löytämiseksi ei tietenkään suju kuin Strömsössä, vaan vastaan asettuvat niin luonnonvoimat, eläimet, kuin yliluonnolliselta vaikuttavat vihollisetkin. Yksin ei kuitenkaan olla reissussa, vaan apurina häärii Laran vanha ystävä, Jonah Maiava. Tarinassa on nyt enemmän dialogia kuin ollaan totuttu aikaisemmissa osissa näkemään. Toisaalta nämä välianimaatiot kuljettavat juonta eteenpäin ja syventävät tarinaa, toisaalta taas välillä kaipaa skippausmahdollisuutta, sillä vähempikin olisi riittänyt.
Ikävästi myös osa pulman paikoista hoidetaan välianimaatiolla. Toki pulmia riittää vieläkin, mutta mielellään olisi nekin animoidut kohdat itse päätellyt. Pulmien taso vaihtelee myös melkoisesti, mitä toki on tuttua aiemmistakin pelisarjan osista. Helpollakin vaikeustasolla osa pulmista aiheuttaa päänvaivaa kärsimättömälle pelaajalle, joten eivät ne alimman vaikeustason valinneetkaan ihan juoksemalla läpi peliä pääse. Lisäksi Laran vinkit eivät aina ole ihan selvempiä. Eteneminen paikkojen ja tehtävien välillä on toisinaan puhdasta putkijuoksua, mutta mukaan mahtuu myös avoimen maailman kohtauksia, jolloin pääsee tutkimaan maastoa vapaasti ja keräämään tärkeitä resursseja.
Resursseja tarvitaan perustarpeista huolehtimiseen, erityisesti nuolien ja erityisammusten valmistamiseen. Kantoon mahtuu rajallinen määrä niin ensiaputarpeita, kuin resurssien kehittämismateriaalejakin. Kullalla ja jadella saa ostettua uusia aseita ja varusteita, mutta kaikkea ei kannata heti laittaa aseisiin kiinni, sillä etenemisen kannalta tarvittavia tarvikkeita ei kaikkia saa, osa pitää lunastaa kauppiaalta. Peli on toki pelattavissa läpi ilman ostoapuja, mutta kaikkia trophyja ei saa ilman lisätarvikkeiden hankintaa. Kerättävää riittää tuttujen aarteiden muodossa, mutta mukana on myös kieltenopettelua ja kun tietty murre sujuu tarpeeksi hyvin, tekstipaalujen salat aukeavat ja saadaan vinkki, mistä löytyy erityisaarre.
Kykypuu on toteutettu uudella tavalla, mikä ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Kyvyt on jaettu kolmeen eri osioon, ja osa kyvyistä avataan saatujen kokemuspisteiden kautta, osa taas avautuu läpäisemällä hautoja. Myös aisteja parantavat aineet ovat päässeet Laran lääkelaukkuun ja nekin ovat osa kykypuuta. Kaiken kaikkiaan kykypuun osuus ei ole enää niin isossa osassa kuin aikaisemmin. Itsensä kehittäminen on kannattavaa, mutta siihen ei enää ole samanlaista pakonomaista tarvetta.
Mutapainin ystävät
Tuntuu myös, että käsikirjoittajatiimi on hieman liikaa viettänyt aikaansa katselemalla naisten mutapainia, sillä Laran uusiin kykyihin kun kuuluu itsensä suttaaminen mutaan kuin mikäkin Iso-Arska Predator-jahdissa. Aina ei edes tarvitse erikseen sotkea itseensä, peli kyllä kiitettävästi roiskii mutaa jokaiseen näkyvään paikkaan. Toisaalta on ihan kivaa sulautua ympäristön mutaseinään ja odotella oikeaa hetkeä teloittaa Trinityn kätyri. Nostalgian nälkäisille on tarjolla vanhan Laran ulkomuotoa, jos siis silmät kestää katsoa tekstuureja. Muutakin vanhaa on palautettu. Kyseessä kun on asia, jota vanhan sukupolven haudanryöstäjät ovat salaa kaivanneet, mutta harva on uskaltanut myöntää. Lara kun nykyään taas hengästyy ja ponnisteluissa päästelee ääniä, jotka ovat syöpyneet alkuperäisten Tomb Raider-pelaajien muistiin. Tahallista tai ei, mutta niskakarvat nousivat pystyyn ensimmäisen kerran kun tuli kohtaus vastaan, jossa ähkyntä kuului.
Uuden Laran pari edellistä osaa pelanneille ei ole luvassa suuria pettymyksiä tai yllätyksiä. Pelitekniikka on saanut pari hyvää uudistusta, kykypuu jakaa mieliä, erilliset vaikeustasot ovat tervetullut lisä ja tarinakin on taattua laatua, niin mikäpä siinä on astuessa haudanryöstäjän piukkoihin ja mutaisiin housuihin. Muodollisesti pätevään peliin on tosin huhujen mukaan PC-puolella jo valmisteilla pyramidimodi, mutta peli tempaa pauloihinsa ilman kikkailujakin.