Shadow the Hedgehog, jonkin sortin pimeä vastine Sonicille, debytoi Dreamcastilla vuonna 2001 julkaistussa Sonic Adventure 2:ssa, ja puheet mahdollisesta omasta pelistä alkoivat. Viime vuoden puolella ensimmäiset tiedot tulivat julki: Shadow tulisi käyttämään aseita ja sarjan tuttu aurinkoinen tyyli olisi tiessään. Kuvissa hänellä oli magnum kädessä, eikä kukaan enää voinut sen jälkeen ottaa ideaa vitsinä. Sonic Team oli hypännyt mukaan pelialan synkkyys-trendiin, jota ilmentävät muun muassa Persian prinssin viimeisimmät inkarnaatiot. Synkistely on pop, mutta tuottaako Shadown oma peli pelaajille muuta kuin angstia?
Jätkä on niinQ pim33
Shadow the Hedgehog alkaa näyttävällä CGI-animaatiolla, mutta sisältö on höttöistä. Shadow on menettänyt muistinsa. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ilmestyy Musta Tuomio -niminen aurinkoinen heppuli, joka alkaa valittamaan siili-ystävällemme kadonneista smaragdeista, tuomiopäivästä ja petollisista ihmisistä. Tuomio väittää, että hän voisi paljastaa mikä on mustan siilin todellinen identiteetti. Tuttua huttua siis, mutta Musta Tuomio möreän ja ”pelottavan” äänensä kera on aivan liian korni hahmo jopa tällaiseen peliin.
Juoni on sekava. Henkilöitä ei juuri selitellä, vaikka mukana on aivan uusia kasvoja. Pähkinänkuoressa Shadow joko auttaa Mustaa Tuomiota tuhoamaan ihmisiä tai auttaa Yhdistyneen Konfederaation presidenttiä maailman pelastamisessa. Tässä välissä myös vanha arkkivihollinen Eggman punoo juoniaan. Näillä tekosyillä saadaan luotua ”aikuisempaa” fiilistä, kun Shadow angsteilee ja ammuskelee immeisiä. Kaiken muun lisäksi normaalilla grafiikalla esitetyt välivideot ovat amatöörimaisia ja ääninäyttely kehnoa. Grafiikka ylipäätään tuo kumman paljon mieleen Dreamcast-ajat, eikä se ole positiivista. Pelottavinta on se, että Sega väittää odottavansa pimeästä siilistä suositumpaa hahmoa kuin valoisasta. Ei näin, Sega, ei näin.
Kässääx et tää jutska ei to1mi1
Shadow the Hedeghogin juoni jakautuu kolmeen haaraan: sankariin, pimeään ja neutraaliin. Juoni etenee rippuen siitä miten kentän hoitaa, eli jos mätkit hyviksiä niin teet töitä pahiksille. Idea on hyvä, mutta valitettavasti toteutus ei. Musta Tuomio, Eggman tai esimerkiksi Sonic ovat usein Shadown seurana kentissä. Eggman valittaa, jos tuhoan hänen robottejaan, Sonic, jos kurmotan ihmisiä ja Tuomio, jos dunkutan hirviöitä. Kukaan heistä ei huomaa, että heidän soturinsa käyvät kimppuuni, vaikka en tekisi mitään. Yritä siinä sitten olla sovussa, kun toinen potkii päähän. Loppujen lopuksi tulee hutkittua ketä huvittaa, ja ominaisuus menettää merkityksensä.
Hehkutettu aseiden käyttö on yllättäen pienessä osassa. Aseita on useita erilaisia, mutta kaikki ovat yhtä tarpeettomia. Vihollisten jallittaminen käy helpommin ja tehokkaammin perinteisillä tavoilla. Kontrollit ovat ärsyttävän epätarkat. Osumat vihollisiin menevät aina hieman sivulle siitä mihin tähtäsi, ja automaattitähtäyksellä varustettu hyppy menee usein rotkon pohjalle. Kuoleminen muutoin kuin edellä mainitulla tavalla on vaikeaa, sillä sormuksia jaetaan erittäin avokätisesti ja Shadow menettää osumasta vain kymmenen sormusta.
Kamera ei pysy menossa mukana, vaan sitä saa olla kääntelemässä jatkuvasti, että näkee jotain. Kenttiä on kymmeniä, aina pimeistä linnoista aavikon polttavaan aurinkoon. Kenttäsuunnittelu ei ole yhtä rikasta. Aiemmissa Sonic-peleissä ihastuttanut monipuolinen kenttäsuunnittelu on tiessään. Osa kentistä luottaa tuttuun nopeus on valttia -teemaan, ja tuovat vanhan lumon takaisin. Moninpeli kahdelle on unettavaa ajoneuvotaistelua areenoilla, joita on vain kolme.
Yhteenveto
Shadow the Hedgehog on epäonnistunut avaus uudelle pelisarjalle, jolle ei toivo jatkoa. Uuden luomisessa ei ole mitään pahaa, mutta oikein mikään ei toimi juonihaaroja lukuunottamatta. Tylsä kenttäsuunnittelu ja epätarkat kontrollit rasittavat eniten. Sega, ole kiltti ja tuo Sonic, aurinkoisuus ja laatu takaisin parrasvaloihin.