Kuka sanoi, että sivusta kuvattu 2D-mättögenre on kuollut? Kuopattu ehkä, mutta edelleen elossa, odottaen tilaisuuttaan nousta takaisin elävien kirjoihin. Lajityyppi ajautui sukupuuton partaalle, kun sen kolmiulotteiset manttelinperijät, kuten Devil May Cry ja God of War löivät itsensä läpi uusina mätkintäkuninkaina.
Parin vuoden takaisesta N+-arcadepelistään tunnettu Klei Entertainment yrittää Shankin avulla taistella kaksiulotteisen tiensä takaisin pelaajien sydämiin. Ja verisesti päähenkilönsä mukaan nimetty peli taisteleekin. Kattavalla aserepertuaarilla varustettu muskelimies Shank iskee vihollisen kuoliaaksi maailman nopeinta Heikkiäkin vikkelämmin, pumppaa seuraavan haulikolla täyteen lyijyä ja antaa moottorisahan laulaa vihollisten raajojen lennellessä ympäri ruutua. Tuhon sinfonian päätteeksi vain yksi mies on enää pystyssä, seisomassa suuressa verilätäkössä, jossa ruhot makaavat paikallaan kuin saaret.
”I should call you Lazarus.” ”And I should call you… Fucked!”
On kai siis sanomattakin selvää, että Shank on peli, joka on kielletty alle 18-vuotiailta. Toiminta on kuin Schwarzenegger-elokuvien kultakaudelta, vain kornit one-linerit puuttuvat. Valitettavasti pelin juoni on samaa tasoa. Tarina on ohut kuin Nicole Richien vyötärö: Päähenkilön rakastama nainen on raakalaismaisesti tapettu ja Shankin mielessä on vain kosto… Mies rymistää läpi teurastamon, bordellin tai vaikka Herran huoneen saadakseen häntä kaltoin kohdelleet ihmishirviöt edesvastuuseen. Edesvastuu tarkoittaa tietysti kuollutta, mieluiten päätöntä henkilöä.
Tappamista ja synkkää tunnelmaa keventämään olisi sopinut mainiosti pieni huulenheitto. Shankissa huumorin kaunis kukka ei kuitenkaan pääse kukkimaan, vaan tarinaa pitäisi seurata kulmakarvat kurtussa.
Hack ’n Slash -pelin tärkein elementti on kontrollit. Ne voivat tehdä pelistä joko hyvin tuskastuttavan tai mieltä ylentävän kokemuksen. Shankissa X-näppäimen ylikäyttö on kontrollien suurin murheenkryyni. Näppäimellä on kaksi toimintoa: se toimii taistelussa nopeana iskuna ja sillä poimitaan maahan pudonneita esineitä. Kun kiivaan taistelun keskellä alkaa vahingossa poimimaan esimerkiksi vihollisen pudottamaa minigunia, kolkuttelee kuolema äkkiä ovella, kun pelaaja on hetken aikaa täysin puolustuskyvytön. Ongelma pahenee edelleen kaksinpelissä, jossa täyden energiapalkin omaava kaveri poimii vahingossa energiajuoman kuoleman kielissä painivan toverin nenän edestä. Muuten kontrollit toimivat kiitettävästi. Shank väistää, hyppää, ampuu ja nappaa vastustajaansa pillistä kiinni, kaikki omalla näppäimellään. Kontrollit oppii nopeasti ja liikkeitä ketjuttamalla voi saada aikaiseksi näyttäviä liikesarjoja.
Pelin edetessä Shankin tuhon työkalut vaihtuvat tehokkaampiin, kun matkan varrelta löytyy esimerkiksi katana ja uzi. Rivivastustajat eivät vielä medium-vaikeusasteella tuota selviytymisvaikeuksia kuin muutamassa kohdassa. Jos kuolo kuitenkin sattuu korjaamaan, on checkpoint onneksi aina heti kulman takana.
Pelin pääpaino on häpeilemättä ultraväkivallassa, mutta onneksi tapahtumia rytmittävät lyhyet tasohyppelyosuudet. Tasohyppely toimii pääosin hyvin, mutta kuten oikeassakin elämässä, ikäviltä syrjähypyiltä ei aina voi välttyä. Tavallisten sotajoukkojen kesyttämisen välillä on myös pomotappeluita. Pomotaisteluissa on aina jokin koukku, jonka avulla tuho voidaan maksimoida. Pelaajan tehtäväksi jäisi tavallisesti pähkäillä jutun juju itse, mutta valitettavasti peli turmelee hyvän ideansa kertomalla pelaajalle oikean menettelytavan jo ensimmäisen kuoleman jälkeen.
Nätti ja ihan kiva silloin, kun se on hiljaa
Shank on graafisesti erittäin näyttävä. Sarjakuvamainen ja karikatyyrinen piirustustyyli sopii pelin henkeen mainiosti. Miljööt ovat komeita ja ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin yhtä maisemaa ei siis joudu toljottamaan kyllästymiseen asti. Välivideotkin ovat kaikessa groteskiudessaan näyttäviä. Audiovisuaalinen puoli ei ole Shankin vahvimpia puolia. Ääninäyttelyä kuuntelee pitkälti ilman irvistelyä, mutta paikoitellen äänet on miksattu heikosti. Musiikkikin on varsin mitäänsanomatonta. Pelattavissa kohdissa musiikkia ei ole lainkaan, mutta onneksi Xboxin omat soittolistat on keksitty.
Yksinpeli vierähtää läpi reilussa viidessä tunnissa. Kampanjan jälkeen jäljelle jää vielä hard-vaikeusaste sekä kaksinpelikampanja. Hard-kampanjassa vaikeusasteen lisäksi nousee myös pelaajan verenpaine, sillä viholliset kestävät yhä enemmän iskuja ja checkpointit on poistettu käytöstä. Kaksinpelikampanja puolestaan tarjoaa sivutarinan pelin pääjuonelle. Ikävä kyllä Shank ei tue nettikaksinpeliä, joten kaverin kanssa joutuu pelaamaan perinteisesti samalta sohvalta.
Shank jaksaa viihdyttää aikansa. Parhaimmillaan peli on lyhyinä sessioina, sillä vaikka asevalikoima kasvaakin pelin edetessä, ei pelaaja voi välttyä tunteelta,
että: ”Hei, enkö mä pelannut tän kohdan jo.” Déjà-vu -ilmiötä ei ainakaan helpota se, että samannäköiset (ja jopa samannimiset!) korstot hyppivät ruudulla tunnista toiseen. Ehkäpä Tähtien Sodan Kamino-planeetalla luotiin aikoinaan toinenkin klooniarmeija…
Tämä juna jatkaa Shankin maailmaan, aivojen pysäkki on tässä.
Shank ei tarjoa alkuunkaan haastetta aivotoiminnalle, mutta toisaalta se ei edes yritä olla mitään muuta kuin rehtiä ”aivot narikkaan” -viihdettä. Pelissä on omat
puutteensa, mutta se kuitenkin ajaa asiansa parin illan viihdepakettina hyvin. Parhaimmillaan peli on lauantai-iltana kaverin kanssa, kunhan taloudesta löytyy kaksi ohjainta, snackseja ja muutama huurteinen.
(Shank on saatavilla Xbox Live Arcadesta 1200 Microsoft -pisteen korvausta vastaan. Kokoa tiedostolla on noin kaksi gigatavua.)