Arthur Conan Doylen luoma mestarietsivä Sherlock Holmes kokee parhaillaan uutta kukoistustaan. Hahmosta tehtyjä TV-sarjoja pyörii useampia ja elokuviakin on viime vuosina tehty useita. Videopelimaailmassa Holmesin lippua kantaa lähes yksinoikeudella Frogware, jonka kehittämät murhamysteerit ovat edenneet The Devil’s Daughterin myötä jo 11. osaan.
Paholaisen tytär
Heti ensimetreillä The Devil’s Daughter yllättää tuomalla Sherlockin adoptiotyttären kuvioihin. Ketkä ovat tytön vanhemmat? Kuka on naapuriin muuttanut Alice De’Bouvier ja miten Sherlockin menneisyys liittyy molempiin? Pelin sinänsä kiinnostava pääjuoni aukeaa epätasaisesti ja loppua kohden kiihtyvällä tahdilla. Itse pelin lopetus on suorastaan typerää kuumehourailua ilman kunnollisia selityksiä, ja peli tuntuu loppuvan aivan kesken. Onneksi itse murhamysteerit ovat onnistuneempia tapauksia.
The Devil’s Daughter pitää Sherlock-pelien peruskaavan tuttuna. On tapahtunut murha (tai murhia) ja Sherlockin on yhdessä Watsonin kanssa selvitettävä syyllinen. Peli antaa edeltäjiensä tapaan pelaajalle hyvin vapaat kädet syyllisen selvittämiseksi eikä tuomitse vääristä valinnoista. Todisteita keräämällä ja epäiltyjä kuulustelemalla saadaan muodostettua johtopäätöksiä, joita voi pyöritellä miten päin haluaa ja lopulta valita mieleisensä. Peli ei kerro väärästä lopputuloksesta, mutta pelaaja voi halutessaan tarkistaa miten oikeaan osui ja hypätä lopullista ratkaisua edeltävään tilanteeseen. On virkistävää, kun voi kerrankin olla rehellisesti väärässä. Syylliseksi todetun voi myös armahtaa, jos katsoo henkilön toimineen olosuhteiden pakosta. Johtolankoja metsästetään tällä kertaa viiden tapauksen ajan, ja tämä puoli pelistä osuu edelleen hyvin lähelle napakymppiä.
Toimintamestari Holmes
Sherlock ja Watson ovat nuorentuneet sitten Crimes and Punishmentin. Nuorennusleikkaukselle en keksi muuta syytä, kuin pelin lisääntyneet toimintakohtaukset. Siinä missä aiemmissa seikkailuissa toimintaa oli mitättömän vähän ja pääpaino oli seikkailulla, on Devil’s Daughter ajoittain enemmänkin quicktime-rämpytystä. Toimintakohtauksia on liikaa, ne ovat huonosti toteutettuja eivätkä ne tuo peliin mitään lisää. Päinvastoin, ne vievät tehoa muuten hyvin rakennetuilta murhamysteereiltä. Jos pelaan Sherlock Holmes -peliä, en halua mukaan mitään köyhän miehen Assassin’s Creedia. On vaikea keksiä syytä toiminnallisuuden lisäämiselle, ja Frogware on ilmeisesti itsekin huomannut ongelman, sillä toimintakohtausten ohittaminen onnistuu nappia painamalla. Turhat lisäykset eivät rajoitu pelkästään toimintaan, vaan onpa mukaan saatu myös eräs viime vuosien ärsyttävimmistä hiippailuista. Rikollisia väistellessä Sherlock jää jatkuvasti kulmiin kiinni ja tulee hetkessä huomatuksi. Mitään tarkistuspisteitä ei tunneta, joten yhdestä virheestä hypätään takaisin kohtauksen alkuun. Onneksi nämäkin voi ohittaa. Geometriaan juuttumisen lisäksi tekniseltä puolelta tulee iso miinus järkyttävistä latausajoista. Vaikka brittisankarilla pelataankin, ei pelaajan tarvitse ehtiä keittää teetä jokaisen latauksen aikana.
Toiminnan lisääntyminen on johtanut perinteisempien puzzlejen vähentymiseen. Sarjan aiemmassa osassa tutuksi tullut Sherlockin tutkimuspöytä on lähes rikollisen vähäisellä käytöllä, eikä puzzleja muutenkaan ole mahtunut mukaan kuin kourallinen. Ja silti joukkoon on mahtunut muutamia turhautumista aiheuttavia yritys-erehdys -oppikunnan tuotoksia. Pahimpana esimerkkinä mainittakoon kokonaan Sherlockin mielessä tapahtuva muinaisessa temppelissä hortoilu, jossa yksikin harha-askel voi olla tappava eikä pelaajalle läheskään aina anneta mitään tietoa siitä, miten edetä. Myöskään Sherlockin naamioitumistaitoja ei juurikaan hyödynnetä pelin aikana. Puzzlejen vähentymisen lisäksi myös Watsonin hyödyntäminen on vähentynyt. Siinä missä Crimes and Punishmentissa arvoisalla tohtorilla oli selkeä käyttötarkoitus, on Watson The Devil’s Daughterissa lähinnä sivustakatsojan roolissa. Harmi, sillä tämä tarkoittaa myös Sherlockin ja Watsonin välisen dialogin vähentymistä.
Parhaimmillaan The Devil’s Daughter on maittavaa seikkailua ja aivojumppaa. Pahimmillaan taas harmaita hiuksia aiheuttavaa rämpytystä. Kokonaisuutena The Devil’s Daughter on huomattavasti edeltäjäänsä epätasaisempi tapaus. Sarjan ja murhamysteerien ystäville kuitenkin tutustumisen arvoinen tapaus.