Varmasti moni pelaaja on jo pidemmän aikaa odottanut yksinomaan tarkka-ampumiselle omistettua peliä – onhan kyseinen rooli todella suosittu lukuisissa eri räiskintäpeleissä ja etenkin moninpeleissä. Muutama vuosi sitten julkaistu Sniper Elite oli monelle fanille todella iso julkaisu, mutta edelleen Xbox 360 on saanut odottaa omaa vastinettaan. Nyt viimeinkin City Interactivella on tarjota meille Sniper: Ghost Warrior.
Welcome to the jungle
Pelissä ollaan Etelä-Afrikan fiktiivisellä saaristovaltiolla, Isla Tuertalla, jossa seurataan amerikkalaisjoukon taistelua pahaa diktaattoria vastaan. Päähahmona toimii tarkka-ampuja Taylor Walls, mutta tarinan aikana päästään pelaamaan myös hänen tiiminsä muilla sotilailla.
Peli tarjoaa kolme eri vaikeusastetta: helpon, normaalin ja vaikean. Helpoimmalla kaikki mahdolliset avustukset ovat päällä, eivätkä viholliset tee pelaajaan kovin suurta vahinkoa. Mitä vaikeammaksi vaikeusasteen kuitenkin laittaa, sitä enemmän pitää itse huomioida tuulen suunta, etäisyys, syke sekä muut tarkka-ampumisen oleelliset asiat. Kaikki tieto löytyy onneksi näppärästi ruudulta, joten aivan lottoamiseksi ei ampuminen mene. Outoa oli kuitenkin Taylorin umpisurkea fyysinen kunto: ei tarvinnut juosta kuin muutama kymmenen metriä niin sydän hakkasi jo kahtasataa kertaa sekunnissa. Eikö ne amerikkalaiset soltut olekaan maailman kovimpia?
Pääosuman tullessa laukauksesta nähdään hidastus, jossa luoti lähtee aseen piipusta ja kiitää ilmojen halki suoraan kohteen silmien väliin. Ihan kivan näköistä aluksi, mutta lopulta tämänkin toteutus paljastui vajaavaiseksi: aseen piipusta ei tule minkäänlaista tuliefektiä tai valaistusta, luoti vain valuu ulos. Muutaman hidastuksen jälkeen myös vihollisten yltiöpäinen voltittelu muuttui hauskasta typeräksi. Jokin hieno Gears of War -tyylinen pään hajoaminen olisi ollut paikallaan ilman sen suurempia kärrynpyöriä.
Pelintekijät ovat halunneet tuoda pelille vaihtelevuutta, ettei pelkkä snipaaminen kävisi tylsäksi. Ratkaisuna pelaaja pääsee välillä ohjaamaan esimerkiksi normaalia rynnäkkösotilasta sekä sniputtajan spotteria, joka paikantaa ammuttavia kohteita kiikarien avulla. Näistä ei kuitenkaan koidu kuin harmia, sillä pelattavat räiskimiskohtaukset olivat todella huonosti toteutettuja: muutaman rynnäkkösotilaskohtauksen haluaisi mielummin skipata, kuin pelata. Peli on kuitenkin omistautunut sniputtamiselle ja voi hyvin olettaa, ettei muu räiskiminen ole ollut yhtä suuren panostuksen alla. Rynkkyjen ammukset eivät mene sinne minne aseen rautatähtäin osoittaa ja omat tukijoukot eivät tarjoa oikeastaan ollenkaan apua. Olit sitten sniputtaja tai rynnäkkösotilas, toimit käytännössä yksin koko ajan.
All shit breaks loose
Ensivaikutelmani pelistä parin ensimmäisen tehtävän jälkeen olivat äärimmäisen pettyneet. Pelissä edettiin koko ajan vain tukikohdasta toiseen todella huonolla tekoälyllä varustettuja vihollisia sniputtaen, eikä varsinaista todellisesta tarkka-ampumisesta näyttänyt olevan tietoakaan. Ei asemiin mönkimistä, ei mitään sen suurempaa jännitystä selkärangassa, vaan tylsähköjä paikoillaan seisoskelevia vihulaisia ja niiden listimistä. Vaikka yritin mennä hieman erilaisiin asemiin, uskomattomasti vastaan tuli näkymättömiä seiniä sellaisissakin paikoissa, missä luulisi liikkumisen olevan vielä sallittua ja järjellä ajateltuna loogista. Tämä toikin mieleen Call of Duty -pelisarjasta tutun putkessa juoksemisen. Kaiken lisäksi graafinen toteutus oli aivan käsittämättömän surkeaa. Varjot olivat käytännössä mustavalkoisia discovaloja keskellä viidakkoa, tai vaihtoehtoisesti todella rumaa sahalaitaa. Kaiken lisäksi myös suurempian kivien läpi pystyi kävelemään ja pienempiin kiviin taasen jäi jumiin.
Jos ei tämä vielä riitä, pelattavat hahmot olivat todella kömpelöitä liikkumaan eivätkä päässeet edes pikkuruisen aidan yli. Hirvein pelihetki olikin maissipellolla juostessa, kun yritin oikaista rapakon läpi, mutta jouduin toteamaan ettei hahmoni pääse edessä olevan polvenkorkuisen aidan yli. Sitten alkoikin pimeässä kentässä vaihtoehtoisen kiertoreitin etsiminen. Tunne olisi sama kuin etenisit kontaten labyrinttia, jossa olisi vain kymmenen senttimetrin korkuiset seinät. Mikään, ei mikään peli ole ottanut näin paljon päähän. Tässä vaiheessa pelin pelaaminen olikin todella tuskallista ja suuret odotukset viimein saapuneeseen snipauspeliin olivat kuin muisto eilisestä. Kyynelkanavat alkoivat väistämättä täyttymään ja alaleuka rupesi tärisemään, kunnes…
Anteeksi, mutta mitä tapahtui?
Puolessa välissä helvetillistä kuolemanmarssia tapahtui jotain äärimmäisen eriskummallista: koko peli koki jonkinlaisen uudelleen syntymisen. Uuden tehtävän alkaessa yösyömmellä ja aseena ollessa äänivaimennettu puoliautomaattisnaipperi, tulee viimeinkin kunnollinen tarkka-ampumisen tunnelma. Now we are talking! Äänivaimennetulla aseella ampuminen ja vihollisten tukikohtien läpi ryömiminen toi peliin sitä kaivattua jännitystä ja tunnelmaa, mitä luulisi tällaisen pelin sisältävän. Jostain kumman syystä myös graafinen ilme muuttui ala-arvoisesta todella kauniiksi ja koko pelielämys kasvoi nollasta sataan, vain muutamassa sekunnissa. Öisen tehtävän jälkeen seurasi vain koko ajan mielenkiintoisempia ja parempia tehtäviä. Suureksi harmiksi yksinpeli oli kuitenkin loppujen lopuksi kovin lyhyt. Pelinkehittäjä Michal Sroczynskin mukaan yksinpeli tarjoaisi pelattavaa noin 9 – 11 tunniksi. Itselläni oli kuitenkin tilastoissa viisi tuntia ja 47 minuuttia, kun Etelä-Afrikan Monkey Island oli valloitettu ja viimeinen laukaus ammuttu.
Moninpelätessä syke käy aidoksi
Moninpeli tarjoaa kolme eri pelimuotoa kuudessa eri kentässä kahdellatoista pelaajalla. Miltä kuulostaa 12 vastaan 12 mittelö, missä jokainen on omassa kenttäpuoliskollaan kiven takana sniputtamassa toisessa päässä samaa tekeviä vastustajia? Niin, kieltämättä moninpeli kuullostaa melko hirvittävältä ja sitähän se myös onkin. Jos et osaa kenttiä ja paikkoja, saat melko nopeasti lyijyä naamariin taistelukentälle syntyessäsi. Kuitenkin heti kun paikat alkavat olemaan tuttuja, menee peli todella jännittäväksi puskassa istuessa. Oma sydämenikin hakkasi päälle 150 lyöntiä per minuutti, ja koko moninpelikokemus saattaa olla liikaa heikoimmille yksilöille. Koska tahansa saattaa tulla luotia naamaan tai vihollinen näkyä tähtäimessä. Ei ole mitään sen tyydyttävämpää, kuin spotata vastustajan rölli piileksimästä puskassa, todeta ”GOTCHA!”, pidättää hengitystä ja kuolla itse juuri ennen omaa laukaustaan.
Sniper: Ghost Warrior tarjoaa oudon ja tunteita jakavan pelikokemuksen. Se on lyhyt ja viimeistelemätön tekele, mutta antaa todella paljon toivoa paremmasta ja tulevasta jatko-osasta.