Suhteellisen tuntemattoman pelinkehittäjän, Treyarchin kehittämä Spider-Man 2 ilmestyi kauppojen hyllyille vähän aikaa sitten. Treyarch on aiemmin kehittänyt Xboxille mm. Spider-Man: The Movie, Kelly Slaters Pro Surfer sekä Minority Report -pelit. Elokuviin löyhästi perustuvan Spider-Man pelisarjan ensimmäinen osa: The Movie sai ristiriitaisen vastaanoton, osittain aiheellisestikin. Peli noudatti ensimmäisen Spider-Man elokuvan juonta jokseenkin tarkasti ja kärsi monista peliteknisistä ongelmista, kuten heikosta kamerasta.
Spider-Man 2 ei noudata elokuvan juonta kuin pääpiirteissään. Pääjuoni on suurimmilta osin samantyylinen, mutta Treyarch on lisännyt mukaan tuttuja vihollisia ja ystäviä. Pelissä esiintyvät nimittäin Mysterio, Rhino ja Shocker välivastuksina. Hyvin anteliaasti varustettu Black Cat esiintyy pelissä muutamaan otteeseen, yleensä juuri pomotaisteluissa. Hän kuitenkin taistelee Hämähäkkimiehen puolella. Päävastuksena pelissä, kuten elokuvassakin, on Otto Octavius eli Dr. Octopus. Hän syyttää Hämähäkkimiestä vaimonsa kuolemasta ja elämänsä pilaamisesta. Syyt selviävät pelaamalla peliä, sen enempää en juonesta kerro. Peli etenee kappaleittain ja jokaisen kappaleen alussa annetaan kaksi tai kolme tavoitetta, jotka suoritettuaan voi edetä eteenpäin. Tavoitteisiin yleensä kuuluu tietyn pistemäärän kerääminen rikoksia ratkaisemalla, sekä jonnekin paikkaan meneminen.
Grand Theft Hämähäkkimies: Manhattan City
Treyarch valitsi GTA 3:n tutuksi tekemän avoimen maailman pelinsä pohjaksi. Valinta osoittautui täysin oikeaksi, sillä vapaus sopii tähän peliin kuin punaiset trikoot Hämähäkkimiehelle. Pelaajaa ei johdateta kuin pässiä narussa, vaan hän saa itse päättää milloin tekee ja mitä tekee. Pelin vahvimmaksi puoleksi nouseekin yllättäen juuri tämä tehtävien välinen luppoaika. Näinä aikoina Manhattania voi tutkia vapaasti, kiipeillä tunnetuissa rakennuksissa, keräillä piilotettuja pelimerkkejä, sekä ratkaista kaupunkilaisten lukuisia ongelmia. Ja näitä hommia riittää, sillä erilaisia pelimerkkejäkin on viitisen kappaletta (Pilvenpiirtäjä-merkkejä taisi olla yhteensä 150). Tekemisestä ei todellakaan tule puutetta ja kun loppumattomien rikoksien ratkaiseminen (lue: rikollisten löylyttäminen) alkaa tympimään, voi taas hypätä juonen kelkkaan.
Manhattan toimii äärettömän hyvin avoimena pelialueena. Itse huomasin yhtäkkiä vain jumittuneeni päämäärättömään seittiflengailuun ja rakennuksien katoilta hyppimiseen. Korkeammalta katsottuna kaupunki näyttää elävältä, kaduilla riittää liikennettä ja helikoptereita lentelee rakennuksien yläpuolella. Lähempää tarkasteltuna tulevat esille pelin ongelmat. Kaupunkilaisten animaatio on puolivillaista ja autot kulkevat kuin raiteilla. Rakennuksien ikkunoiden heijastuksetkin ovat lähes staattisia ja näyttävät lähinnä modernilta taiteelta. Nämä seikat ovat kuitenkin pintapuolisia ja kaupunkia onkin varmaan tarkoitettu katseltavan kovassa vauhdissa, seitistä roikkuen.
Kissan refleksit ja eunukin ääni
Spider-Man 2:n hahmoanimaatio on huippuluokkaa, varsinkin niillä hahmoilla joihin on keskitytty, kuten päävastukset ja itse Hämähäkkimies. Kaikki sarjakuvista tutut liikkeet ja asennot on mallinnettu kauniisti peliin. Hämähäkkimiehelle saa myös ostaa uusia liikkeitä sekä erilaisia lyöntejä ja potkuja pelistä löytyvistä kaupoista. Ostaminen tapahtuu ns. Hero Pointseilla, joita saa ratkaisemalla pikkurikoksia ja etenemällä pääjuonessa. Kumpikin on valitettavasti vaatimus liikkeiden saamiseksi, sillä parhaimmat liikkeet tulevat myyntiin vasta myöhemmissä kappaleissa.
Erilaisia seittikikkoja, liikkeitä, sekä potkuja ja lyöntejä on pelissä huima määrä. Niiden opetteleminen vie aikaa ja vaatii vaivaa. Vaikka ohjekirjaa lukiessaan ihmettelee, että miten mukamas voi olla syvyyttä kun on vain yksi hyökkaysnappi? Pelkkää X-näppäintä rämpyttämällä ei kuitenkaan pärjää, sillä parhaimmat liikkeet syntyvät erilaisista näppäinyhdistelmistä X, Y, B ja A napeilla. Näiden lisäksi nappia painamalla pääsee hidastettuun Spider Senses tilaan, jossa on saatavilla taas uusi liuta entistä voimakkaampia liikkeitä. Ja aivan kun tämäkään ei riittäisi, onnistuneen väistön jälkeen on myös saatavana iso kasa erilaisia vastaiskuja. Spider Senses -tila on melkeinpä vaatimus kovemmissa pomo-taisteluissa, sillä normaalin ihmisen refleksit eivät riitä muuten hyökkäyksien väistämiseen. Hidastusta ei voi kuitenkaan käyttää loputtomasti, sillä se kuluttaa erillistä mittaria. Mittari täyttyy nopeasti tekemällä hienoja liikkeitä, niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Pikkuvihollisten löylyttäminen on äärimmäisen hauskaa ajanvietettä erikoisliikkeiden takia, mieluisin näistä oli minulle Piledriver-niminen liike, jossa Hämähäkkimies ottaa roiston syleilyynsä ja syöksyy tämän kanssa katuun, mieluusti pilvenpiirtäjän katolta.
Ulkosalla kamera yleensä pysyy näyttävissä liikkeissä mukana, mutta juuri sisätiloissa tapahtuvat pomotaistelut kärsivät tylsyyden lisäksi kamerasta. Ensimmäisen osan kameraongelma on vieläkin mukana. Onneksi vihollisiin pystyy lukittautumaan ja suurin osa sisäkentistä on suhteellisen laajoja. Kamera toimii kuitenkin suurimman osan ajasta aivan moitteettomasti.
Ääninäyttely ja harvoin esiintyvä musiikki ovat myös kohdillaan. Paitsi Tobey Maguire aka. Hämähäkkimies. Tobey nimittäin kuulostaa aivan siltä kun olisi joutunut pahan alapäävamman uhriksi ja syönyt rauhoittavia selvitäkseen siitä. Onneksi hän ei puhu kuitenkaan kovin paljon.
Lopuksi
Treyarch on osunut nappiin uudistuksiensa kanssa, joskin pelin kamerasysteemi sekoilee vieläkin. Ei kuitenkaan samassa mittasuhteessa kuin ensimmäisessä osassa – onneksi. Peli saa syvyyttä jokaisen pelitunnin aikana lisää. Alkua vaivaa kuitenkin pieni latteus, kun pelaajan oma Hämähäkkimies on lastenkengissä. Lastenkengissä-sanalla tarkoitan sitä, että Hämis pystyy nöyryyttämään vain noin kahtakymmentä vihollista samaan aikaan. Pomotaisteluita vaivaa pienoinen tylsyys, kun taistelun kikan on keksinyt (yleensä se on juuri Spider Senses tilan käyttäminen) loppumatsi ei tarjoa juurikaan haastetta. Tylsähköt pomotaistelut kuitenkin kestää, kun muistaa että kohta pääsee taas ulkoilmoihin. Kaavamaisista päävastuksista poiketaan kuitenkin muutamaan otteeseen, varsinkin viimeisessä taistelussa Mysteriota vastaan.
Nysvääjille ja täydellisyydenhakuisille ihmisille peli tarjoaa pitkän pelikokemuksen, sillä etsittävää ja tekemistä riittää. Itse kuulun edelliseen ryhmään, eli pidän seikkailusta ja pelkästä aivottomasta sekoilusta seitin kanssa. Spider-Man 2 on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen peli ja pakkohankinta jokaiselle Hämis-fanille. Täydellinen peli ei kuitenkaan ole, ja parannettavaa riittää vielä seuraavaankin osaan.