Sivuttaisvierivät 2D-mätkinnät olivat joskus kova sana. Kenties kaikkein kuuluisin on Double Dragon -sarja, mutta Segan julkaisema ja Amusement Visionin kehittämä Spikeout: Battle Street ammentaa Megadrivelle 90-luvun alussa ilmestyneen Streets of Ragen perinnöstä. Kyseinen peli muistetaan erityisesti Yozo Koshiron tunnelmallisesta musiikista. Valitettavasti aika ei ole enää tälläiselle pelille otollinen.
Voimalla muskelimiehen
Kymmenen vuotta on kulunut siitä kun Spike-tiimi (Sega ei halua käyttää negatiivista jengi-sanaa) antoi dunkkuun Inferno-tiimille ja päihitti heidät, vallaten Diesel Townin kadut. Infernon jässikät eivät ymmärtäneet mennä vihanhallintakurssille, ja nyt heidän pomonsa Michael tuo joukkonsa jälleen kaduille. Sankarillisen dunkuttajan Spiken ollessa poissa homman hoitaa hänen poikansa Spike nuorempi. Isukki on kuuluisa, joten pojalta odotetaan paljon. Ainakin hauis on hauen kokoinen kuten kaikilla muillakin pelin henkilöillä. Ei tälläiseen tarinaan tai kömpelöä dialogia suoltaviin muskelimasoihin (wrestling?) oikein osaa samaistua, eikä jutulla ole edes camp-arvoa. Säälittää ihan kaavoihin kangistuneiden suunnittelijoiden puolesta. Niin ja miksi ne naiset aina näyttelevät maitorauhasiaan? Teinipojat hiljaa siellä takana.
Spikeoutin ympäristöt ovat tyhjiä muista kuin vihollisista ja homma etenee putkessa. Hahmoissa on hieman yritystä, mutta niiden animaatio on kömpelöä. Vanhentunut grafiikka vesittää yhden näiden pelien viehätysvoiman tuojan. Musiikki on toistavaa jumputusta tai tympeää teknoa, joihin Sega tuntuu mieltyneen. Efektipuolen hoitaa lähinnä macho miesääni, jonka jatkuva käyttö herättää hilpeyttä. Vaikka ulkoasu on mitä on, peli latailee usein ja hartaasti. Pienen pätkän ja parinkymmenen vihollisen mättämisen jälkeen peli lataa uuden pätkän. Pelistä löytyy kattava tilastointi, nippelitiedon kerääjät saavat muun muassa tietää, mitä hahmoa ovat käyttäneet eniten prosenteissa mitattuna.
Älä itke, ole retro
Yksinpeli ei kauaa kestä. Pelaaja joko kyllästyy tälläiseen roskaan tai epätodennäköisemmin pelaa homman loppuun muutamassa tunnissa. Keinotekoisena pelinpidentäjänä toimii retrosti se, että kuoleman jälkeen pelaaja passitetaan armottomasti koko kentän alkuun. Millä vuosikymmenellä Sega elää? Pelattavuuden osalta peli tuntuu kehnolta kolikkopeliltä, ja sehän Spikeout alunperin vuonna 1998 olikin. Arcademainen jatkuva pisteidenlasku ja aikarajoitus vahvistavat tätä tunnetta.Vihollisten iskuja ei voi kunnolla torjua, joten ainoa keino on iskeä ensin. Perusliikkeisiin kuuluvat lyöminen, potku, heitto ja mahdollisten aseiden, kuten sorkkarautojen käyttö. Hyökkäys on paras puolustus, opettaa Sega-setä.
Erikoisliikkeen teko on ainoa pelastus isomman lauman keskellä. mutta niitä on käytettävissä vain rajallisesti. Hyökkääminenkään ei oikein innosta, sillä sen verran tönkköjä useimmat pelin tappelijoista ovat. Erityisesti potkut tuntuvat lähtevän viiveellä, hyppypotkuista puhumattakaan. Tämä ei sovi muuten arcademaiseen menoon. Tehokkain kombo on x-napin painaminen kuusi kertaa peräkkäin. Kiehtovaa. Yksinpelin parhaana puolena mainittakoon avattavien hahmojen runsaus, mutta hahmoilla ei ole suuria eroja.
Japskit tukkanuottasilla
Tarinavetoisen yksinpelin lisäksi Spikeout sisältää 1-4 pelaajan yhteistyöpelimuodon jaetulla ruudulla, system linkillä tai Livessä. Jaetulla ruudulla grafiikka puuroutuu hieman, ja kamera ei aina oikein pysy mukana. Yllättäen peli ei lagaa Livessä. Vaikka pelaajia on maksimissaan vain neljä, odotin että tämäkin puoli kämmättäisiin. Moninpeli toimii samoin kuin yksinpeli sisältäen myös samat kentät, mutta nyt vaikeustasoa sun muuta voi säätää. Kenttiä ei ole montaa, joten pelattava jää vähiin. Fanaattinen mätkintäintoilija ja hänen uskollinen seuraajansa voivat saada tästä jotain iloa, vaikka kyseessä on itse pyhä yksinkertaisuus pelattavuuden saralla. Pelaajia on riittävästi, kylläkin lähinnä japanilaiset näyttävät olevan liikkeellä. Tässäpä tilaisuus saada japanilainen kaverilistalle!
Yhteenveto
Spikeout: Battle Street oli totaalinen pettymys. Ikimuistoisen Streets of Ragen ystävänä odotin peliltä paljon enemmän, vaikka huhujen mukaan pelin oli määrä ilmestyä Dreamcastille jo viisi vuotta sitten. Pelkkä toimiva Live-osuus ei riitä korvaamaan tympeää yksinpeliä, kehnoa musiikkia, kliseistä tarinaa eikä varsinkaan kankeaa taistelusysteemiä. Kaikesta huolimatta useat tämän genren ystävät ovat pelin Live-puoleen tykästyneet. Spikeoutin myötä usko genren uuteen nousuun alkaa hiipua.