Kun aletaan puhua Saber Interactiven Spintires: Mudrunner -pelistä, pitää miettiä millä lähtee liikkeelle. Parasta lienee lähteä ihan ykkösvaihteella. Olipas puujalkavitsi. Mikä ei haittaa, sillä puu on hyvin esillä itse pelissäkin, niin kulkemisen esteenä, kuin tehtävien pääraaka-aineena, koska mitäpä sitä muutakaan raavas rekkakuski, kaikkien sankari, muuta haluaisi tehdä, kuin kuljettaa pölliä isoilla vehkeillä mutaisia ja vaikeakulkuisia reittejä pitkin kohti sahalaitoksia? Eikä sen reitinkään tarvitse noudattaa karttaan merkittyjä teitä, aina uskalias ja ehkäpä uhkarohkeakin rahtari voi vetää mutkat suoriksi ja laittaa kumipyörät kulkemaan siitä mistä haluaa. Riskinä toki on kiinnijääminen, koneen kiinnileikkaantuminen, kärryjen kaatuminen tai vaan yleisesti muiden kanssapelaajien naljailu. Sillä Mudrunner on ehdottomasti parhaimmillaan moninpelissä. Toki yksinpelikin käy lääkkeenä autokuumeen alennukseen, mutta samaa dieselin hajua ei se tarjoa, kuin toverillinen kuljetussaattue.
Russki Standart
Nyt ei oikeastaan ole mistään uudesta pelistä kysymys, sillä PC-pelaajat ovat saaneet jo muutaman vuoden kääntää rattia mutamaastoissa. Tuo sama ilo tuodaan lopulta konsoleille. Tietokonejuuret näkyvät, mutta ei niin pahasti, että ohjain lentäisi takapyörän alle, enemmänkin mieleen tulee se vähä-älyinen sisäsiittoinen maalaisserkku, jota pitää sietää kun se kerran on sukua. Joitakin toimintoja on vain hankalaa tehdä ja ei voi välttyä ajattelemasta, että hiirellä tämä varmaankin olisi helpompaa.
Tarjolla on, ajoneuvosta riippumatta, kaksi näkymää, joko sisä- tai ulkonäkymä. Ulkonäkymän peruskiintopistettä voi vaihtaa, riippuen siitä, onko alla ajoneuvo, jossa on kärry. Silloin voi vaihtaa veturin ja vasikan välillä katseen peruskohtaa. Tattia liikuttelemalla saa näkymää avarrettua ja katsetta siirrettyä. Näin ainakin teoriassa. Kun sitten tulee ajettua kannon päälle ja haluaisi katsoa vähän paremmin mihin suuntaa ajoneuvoa kannattaa heijata, niin ei. Ei vaikka itkisi, hakkaisi jalkaa tai rukoilisi kaikkia metsän suojelushenkiä. Kamera ei vaan mene sinne minne haluaisi. ”Sinne päin” yleensä saa näkymän, mutta melkeinpä koko ajan ajonäkymä, tai minkä tahansa näkymän ylläpito, vaatii niin tietoista, kuin tiedostamatonta taistelua. Sisänäkymää käyttäisi mielellään enemmän, mutta miten ajat vehjettä, jossa peilit on vain koristeena ja niistä ei ole näkymää taakse. Tee siinä sitten tehtävää jossa bonustehtävänä on ajaa perille käyttäen vain sisänäkymää.
Pelistä löytyy useampaa ajoneuvoa, mutta varikolla on alkuun tarjolla pari perusautoa, jotka tuovat lähinnä mieleen isovanhempien aikaan teillä liikkuneet jyrysisut ja muut nykystandardista kaukana olevat kuljetusvälineet. Kyllä alkukalustolla liikkeelle pääsee, kunhan muistaa vältellä pahimpia kuoppia ja ajaa säästeliäästi, sillä nyt ei alla ole mikään pikkupihi-hydridi vaan ärjyvä peto, joka raskaammalla kaasujalalla kuluttaa melkoisen määrän löpöä minuutissa. Löpöä, minkä loputtua matka katkeaa ilman tankkausta, mikä voi olla hankalaa keskellä suota ilman tankkiauton apua. Huolimatta kovasta äänestä, välillä tuntuu, että joissakin ajoneuvoissa ne vauhtia antavat hevoset on lähinnä poneja, mutta vauhti on nyt toissijainen juttu, enemmän kaivataan härkämäistä sitkeyttä. Karttoja aukaisemalla löytää uusia ajoneuvoja, joihin kannattaa tutustua, sillä tehtävästä ja alueesta riippuen jotkut vehkeet toimivat toisia paremmin.
Belomorkanal
Yksi asia mikä ehdottomasti kannattaa tehdä, on pelata pelin tutoriaalin ja haastetehtävät. Jos ne jättää väliin ja hyppää peliin ilman aikaisemmin peliä pelanneiden apua, niin löytää kyllä itsensä hyvin nopeasti nesteestä, tai ainakin jumista ilman tietoa, miten sieltä pääsee pois. Oli pelimuotona sitten normaali tai hardcore, niin tehtävät opettavat pelaamisessa tarvittavat tiedot. Niihin kannattaa hetki uhrata, vaikka kuinka pihkan haju houkuttelisi tositoimiin. Ilman peruskäsitystä manuaalivaihteiden käytöstä tai vaikka vinssistä, pelaamisesta tulee äkkiä yhtä tuskaa. Menee siihen ensimmäiseen käsinlastaamiseen kuitenkin helposti tunti aikaa ilman, että tappelee vielä muidenkin perusasioiden kanssa.
Mikään ”pelaan äkkiä yhden tehtävän” peli Mudrunner ei ole, eikä sitä kannata sellaiseen muottiin edes puristaa. Jos keskittyminen on kanan luokkaa, kyseessä ei ole sopiva peli. Lähes kaikki tuntuu tapahtuvan kuin hidastuksessa, paitsi kiinni jääminen tai moottorin paukahtaminen. Kärry ei vaan kulje kävelyvauhtia lujempaa vaikka tekisi mitä temppuja, karttaa joutuu kurkkimaan reittisuunnitelmaa varten, mitään kokoajan näkyvää karttaa, jossa olisi valmis reitti kohteeseen piirrettynä, ei löydy ja automaattivaihteella junnaaminen johtaa auttamatta vaikeuksiin, jos vaikeissa kohdissa ei käytä manuaalia. Kaiken kaikkiaan siis kuski ajaa autoa, eikä auto kuskia. Juuri niin kuin tosi rekkamies haluaakin. Äijäpeli.
Vyötä löysemmälle, housuja alemmas ja valkoista tee-paitaa ylemmäs ja rekkamiehen hymy loistaa maailmalle. Spintires: Mudrunner ansaitsee hymyn niin etu- kuin takapuoleltakin, varsinkin jos taukopaikalta on saanut mukaan muitakin ratin pyörittäjiä, eikä vain karkumatkalla olevaa finninaamaista liftaria.