Splatterhouse on pelisarja, joka aikoinaan kauhistutti pelimarkkinoita raa’alla beat ‘em up -toiminnalla niin kolikkopelihalleissa, kuin myös kotikonsoleilla. Kolmeen osaan ennättänyt sarja aiheutti kohua muun muassa hirviömäisillä vihollisilla, irtoilevilla raajoilla sekä ylösalaisin leijuvalla ristillä. Verta ei säästelty tuolloin 90-luvun alussa, eikä todellakaan säästellä nytkään, kun Splatterhouse tekee paluun kolmannesta persoonasta kuvattuna.
Neito pulassa
Sarjan uudelleenlämmittely alkaa, kun Rick Taylor herää omasta verilammikostaan. Juuri kun miehenalku on soittamassa kuoleman porttien ovikelloa, ilmestyy silmien eteen mysteerinen naamio. Käy ilmi, että seonnut tohtori Henry West on siepannut Rickin tyttöystävän ja aikoo käyttää tätä uhrilahjana sairaissa tutkimuksissaan. Naamio lupaa kuolevalle Rickille paitsi uutta elinvoimaa, myös apua tyttöystävän pelastukseen. Koska muita vaihtoehtoja ei juurikaan ole, Rick asettaa kauhunaamion kasvoilleen ja muuttuu hetkessä rennosta opiskelijasta kostoa janoavaksi lihaskimpuksi.
Yksinkertaisella juonella kunnioitetaan alkuperäistä kolikkopeliä ilman mitään Hollywood-käsikirjoittajien juonenkäänteitä. Alkuasetelmaa selitetään lyhyillä takaumilla ja kerättävät päiväkirjan otteet kertovat lisätietoa tohtorin tutkimuksista. Tällainen kevyt tarinankerronta riittää – onhan pelin painopiste sentään vuoden verisimmällä kamppailulla.
Kun Rickiä ärsyttää, raajat lentävät
Muitta mutkitta tohtorin ja pelaajan välinen kissa ja hiiri -leikki on täydessä vauhdissa. Vastaan asettuu kymmenittäin epämuodostuneita mutantteja, joita mätetään nekkuun selkeillä kontrolleilla. Perinteisiä lyöntejä jaetaan X- ja Y-näppäimillä, joihin lisätty oikean tai vasemman liipaisimen veto mahdollistaa vielä useamman liikkeen suorittamisen. Aktiivisessa käytössä on myös B-nappi: oikein ajoitetulla painalluksella Rick voi tarttua heikkoon viholliseen ja hidastetusti repiä tältä kädet, pään tai koko yläruumiin irti. Tällöin, ja muutenkin koko yksinpelin ajan, verta sinkoaa joka puolelle tolkuttomasti. Hyvästä syystäkin, sillä sairaalloisen näyttävyyden lisäksi veri toimii valuuttana. Parempien iskujen lisäksi hurmeella voi esimerkiksi pidentää terveysmittaria tai parantaa kentiltä löytyvien aseiden, kuten kakkosnelosten, haulikoiden ja moottorisahojen, kestävyyttä. Rickin taitojen kehittäminen tuo päättömään riehumiseen oman merkityksensä. On myös erityisen positiivista, ettei toimintaa rajoiteta vain kolmen tai kahden napin rämpyttämiseen, vaan käytettävissä on monia näppäinyhdistelmiä.
Veren lisäksi tappamisen ohessa kerätään necroa, kuolleiden energiaa. Kun necroa on kertynyt tarpeeksi sille omistettuun mittariin, energiaa voi käyttää joko Rickin hoitamiseen tai Berserk-muodonmuutokseen. Tässä naamion hallitsemassa tilassa rellestäminen tuntuu kieltämättä palkitsevalta, kun normaaliakin tappavampi Rick pilkkoo vihollishirviöitä viipaleiksi silmänräpäyksessä samalla kun taustalla pauhaa rautaisesta heavy metallista koostuva soundtrack. Ääninäyttely on yhtä mallikasta etenkin naamiona esiintyvän Jim Cummingsin osalta, joskin äänensävy muistuttaa välillä häiritsevän paljon Musta Pekkaa.
Hiomaton timantti
Putkimaisesta kenttäsuunnittelusta huolimatta Splatterhousen toiminta pysyy alkumetreillä yllättävän kiinnostavana. Silloin tällöin siirrytään sivulta kuvattuihin osioihin ja kenttien ympäristökin vaihtelee kiitettävästi. Loppua kohti ilo tosin alkaa väsähtää: aluksi vain välipomoina toimineet mutantit vaihtuvat vakituisiksi vihollisiksi ja beat ’em up -pelien kirous, äkkikuoleminen, alkaa. Tuntuu hyvin epäreilulta taistella kolmea tai useampaa kerrostalon kokoista lihamöykkyä vastaan, kun jokainen lyö puolustuskyvytöntä pelaajaa kanveesiin taukoamatta. Kahdentoista jakson loppuun pääsee toki sitkeyden avulla, mutta samojen vihollisten kanssa leikkiminen alkaa väkisinkin puuduttaa.
Splatterhousen konsepti ja itse toiminta ovat kohdillaan, mutta toteutus kompastelee pahasti. Kahden läpipeluun aikana pelissä ilmeni tasaisin väliajoin bugeja, jotka joko sekoittivat grafiikkaa, ääntä tai pysäyttivät kentässä etenemisen kokonaan. Myös kuuden areenan Survival-pelitilan toteutus tuntuu huolimattomalta. Tarkoituksena on päihittää 20 vihollisaaltoa mahdollisimman nopeasti, mutta pelaajan taidoista huolimatta iso osa tiukoista aikarajoista kuluu pelin omissa latailuissa aaltojen välillä. Jatkavatpa kallisarvoiset sekunnit tikittämistään vaikka viimeinenkin vihollisaalto olisi pois päiviltä.
Paikoitellen Splatterhouse tuntuu tahallaan luovan pelaajalle aggressiota. Toisaalta peli myös antaa hyvät puitteet vihan purkamiseen armottomissa tappeluissaan. Splatterhousea pelaamalla saa kulutettua muutaman pimeän illan mainiosti, mutta suunnitteluvirheiden takia sen kanssa ei jaksa viettää kokonaista viikkoa.