Katutappelijan urani ei ajoitu pelisarjan alkuun, vaikka Amiga-ajoiltani selkeästi muistan sen kuuluisan ”kakkosen”. En lämmennyt samanlailla kuin koulukaverini, joiden piiristä uhkasin lentää ulos sen tähden, että en osallistunut kahinoihin koulujen päätyttyä. Innostuin pelisarjasta vasta paljon myöhemmin, 2000-luvun lopulla, Street Fighter IV:n tullessa markkinoille. Sen lumo vei mennessään ja tunteja alkoi kertyä pelin parissa. Tekoäly ja kaverit saivat pipoon pahasti. Pidin itseäni hyvänä ottelijana, ainakin siihen saakka, kunnes eksyin mittailemaan voimiani moninpelin parissa. Järkytys oli suuri, kun nekkuun tuli useita tunteja putkeen. Jaksoin samaa ojennusta muutaman päivän, mutta sitten riitti. Heitin hanskat tiskiin. Se oli siinä. Street Fighter sai jäädä.
Vuosia myöhemmin eksyin puolivahingossa striimejä selaillessani katsomaan EVO-tapahtumaa, jossa maailman kovimmat konkarit kamppailivat keskenään Ultra Street Fighter IV:ssa. Taktiikoita vaihdeltiin tiuhaan tahtiin, jotta vastapuolen puolustus avautuisi. Se oli tarkkaa touhua, jossa pienikin virhe saattaisi johtaa häviöön. Olin ihan fiiliksissä. Yhteisön voiman saattoi tuntea ja erän päättyessä yleisö taustalla nousi hurraamaan. Samalla chatti meni sekaisin ja selostajat yrittivät purkaa tuntojaan puuroavin sanoin. Kaikki oli niin siistiä! Halusin yrittää vielä.
Kauaa ei mennyt, kun olin jälleen matsailemassa. Taso ei ollut muuttunut. Olin edelleen ”nyyppä” ja otin turpaan pahasti. Asenne oli kuitenkin kokenut remontin. Turhautumisen sijaan yritin hioa heikkouksiani. Tämä alkoi pikku hiljaa tuottaa tulosta. Jäin koukkuun.
Nelonen oli loistava. Sen myötä odotukset Street Fighter V -peliin olivat korkealla, kuten varmasti suurella osaa yhteisöstä. Tästähän tulee jo vuosia turnauksissa ja tapahtumissa käytetyn Ultran korvaaja. Ensimmäinen betatesti antoi esimakua enemmän pahassa kuin hyvässä. Se oli totaalisen rikki. Toinen testaus meni kivuttomammin, mutta huoli tulevasta kummitteli edelleen mielessä.
Nyt kun peli on ulkona, niin miten Capcomin lopputuote, Street Fighter V, lunastaa odotukset?
Sama peruskoulu. Eri kokoonpano. Uudet työkalut.
Pelisarja on tunnettu pikselin tarkoista liikesarjoistaan, jotka koostuvat perusteista. Perusteet ovat yksi kantavista voimista, jonka vuoksi Street Fighter on vielä tänäkin päivänä pelatuin mättöpeli maailmalla. Sekä potkut että lyönnit on jaoteltu tuttuun tapaan low, medium ja high -hyökkäyksiin. Nappikombinaatiot ja heitot toimivat edeltäjänsä tavoin. Erikoishyökkäyksissä ei tarvitse vatkaa käsiä joka suuntaan, mutta tarkkuutta pitää olla. Poikkeuksena edeltäjistään vastustajaa ei voi enää tyrmätä sen torjuessa, vaikka energiamittari olisi nollissa. Energiat sen sijaan kuluvat edelleen blokatessa.
Street Fighter V esittelee uudet V-Skill ja V-Trigger -kyvyt. Ne on jaettu kahteen mittariin, jotka täyttyvät ottelun aikana. Kun jompikumpi on täynnä, voi pelaaja tehdä voimakkaita taktikoituja hyökkäyksiä, jotka riippuen pelihahmosta voivat mennä läpi jopa toisen hyökkäyksestä. V-Triggerin voi halutessaan jakaa osiin ja rangaista aggressiivista vastustajaa useammin tai hyödyntää koko mittarin, jolloin saadaan aikaan uniikimpi lopetusliike, mikä aiheuttaa suuren määrän vahinkoa. V-Skill vaihtelee hahmoittain. Joillakin se on suunniteltu kiperiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi nurkasta karkaamiseen, kun toisilla aktivoidessaan se kasvattaa hetkeksi vahingon määrää.
Ultraan verrattaessa tuore hahmokaarti aiheutti pienesti huolenaihetta, kun kymmenistä tultiin alaspäin reippaasti ja lopullinen lukumäärä ennen DLC-hahmojen julkaisua on 16. Niistä neljä ovat uusia tuttavuuksia: Rashid, Laura, Necali ja F.A.N.G. Selkeästi mieleenpainuvimmat ovat Necali ja F.A.N.G, jotka ovat piristysruiske tuttuihin ja turvallisiin. Siinä, missä F.A.N.G tuo idän mystiikat ja myrkkyhyökkäykset areenalle, luottaa Necali heimokansan voimakkaisiin ja brutaaleihin iskuihin. Lauran taistelutyylissä yhdistyvät tanssi, hankalasti ennakoitavat kombot ja jujutsu. Rashid on nopea ja hänen hyökkäyksensä ulottuvat pitkälle. Hän pystyy myös suorittamaan tuplahypyn reunalta.
Perushahmoja ovat muun muassa luottomiehet Ruy ja hänen arkkivihollisensa Ken, aina yhtä muskelihirmu Zangief, tyrmäävät jalat omaava Chun Li, notkea ja liekehtivä Dhalsim ja hankalat erikoishyökkäykset omaava M. Bison. Lista on yllättävän kattava, vaikka monet pelisarjan virstanpylväät loistavat poissaolollaan, kuten esimerkiksi Guile, Blanka, Honda ja Sagat. Hahmoissa on vaihtelua eivätkä tyylit liikaa muistuta toisiansa.
Muutamien tuttujen hahmojen liikkeitä on myös pienesti twiikattu, joka varmasti aiheuttaa kuumia tunteita osalla konkareista. Muutokset ovat silti hyvästä, koska ne tuovat lisää tasapainoa hahmojen välillä.
Jos Capcomille pitäisi jostain antaa isosti raippaa, niin se olisi yksinpeli. Tarinatila on tähän hätään käytännössä vain tutkimusmatka hahmojen taustoihin, ja sekin vain muutaman hassun ottelun voimin. Toisena vaihtoehtona on Survival-pelitila, jossa saa sentään reippaasti mätkiä tekoälyä nokkaan, mutta vaihtokauppana energiatasot eivät nouse ellei niitä kompata ansaituilla pisteillä satunnaisesti muuttuvasta listasta. Ehkä hulluinta on yksittäisten matsien puuttuminen, toisin sanoen valikoituja otteluita ei pysty asettamaan tekoälyn kanssa muuten kuin harjoitustilassa.
Onneksi sentään perjantai-illalle voi kutsua kavereita kylään pitsan äärelle ja selvitellä välejä virtuaaliareenoilla, mano e mano.
Kaikin puolin kaunis… myös teknisesti
Jo edellisen sukupolven katutappelut olivat kaunista katseltavaa ja meno oli sulavaa. Uutukaisessa framet pysyvät tasaisesti kuudenkymmenen pinnassa eikä notkahduksia tapahdu. Graafinen tyyli on edelleen samanlainen, eli realistisesta ”luukista” pysytään etäällä. Yksityiskohtien määrä on kuitenkin kasvanut merkittävästi jopa Ultran uudelleenjulkaisusta PlayStation 4:lla. Miljööt näyttävät upeilta ja niissä on käytetty rohkeasti värejä ja taustalle on tuotu eloa. Harmin paikka, että menon tiimellyksessä taustalla pyörivät ukkelit ja akkelit jäävät pahasti taistelijoiden ja erikoisefektien ulosannin varjoon. Miljöitä on myös valitettavan vähän eivätkä ne toimi enää nimikkokenttinä hahmoille.
Tasainen ruudunpäivitys on käytännössä pakollinen, sillä moninpeleissä vastaan voi asettua myös PC-pelaajia Cross Play -ominaisuuden ansiosta. Matsit ristikkäin toimivat erityisen hyvin eikä ongelmia tai lagia ole havaittavissa.
Moottorit on rukattu kuntoon myös moninpelin haun osalta. Sen voi laittaa kätevästi taustalle pyörimään ja vastustajaa odotellessa hioa taitojaan harjoitusmoodissa, joka on sekin loistavasti toteutettu. Sitä voi sorvata ja säätää lähes loputtomasti liikesarjojen nauhoituksista lähtien.
Horjuva ja hikinen tie huipulle
Street Fighter V:n julkaisu oli monella tapaa haastava. Serverit eivät alkuun juuri toimineet. Vastustajaa sai pahimmillaan odotella jopa puolisen tuntia. Lisäksi matchmaking tuntui puskevan rankedeissa paljon korkeammilla sijoituksilla olevia pelaajia. Tähän onneksi Capcom reagoi nopeasti eikä kyseisiä ongelmia enää ole ilmennyt. Logiikka toimii ja vastaan tulee oman tason mukaan sopivia vastustajia. Lagia ei ilmene pikahaullakaan haettuna. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Yksinpeli on sotku. Yhden istunnon jälkeen se ei tarjoa juurikaan pelattavaa. Pelintekijät ovat luvanneet helpotusta kesän aikoihin muun muassa täysin tarinavetoisella moodilla, mutta odottavan aika on pitkä. Ehkä jopa liian pitkä.
Moninpelin parissa viihtyville satsaus on erityisen hyvä, ja Street Fighter V tarjoaa vastinetta rahoille. Kavereiden kanssa saa myös yksinpelaaja iloa iltoihinsa, mutta täyden pelin hintalappu on tähän hätään liian korkea kynnys, ellei satu olemaan todellinen pelisarjan fani.