Rude Bear -pelisarja ei välttämättä ole niitä kaikkein kuuluisimpia pelisarjoja, vaikka niitä onkin julkaistu jo yli kymmenen kappaletta. Kaikki tähän mennessä julkaistut pelit ovat julkaistu vain PC:lle ja niistäkin lähes jokainen selaimessa pelattavana versiona. Pääkehittäjänä toimiva Alex Rose onkin varmasti iloinen saadessaan tuoda pelin viimein myös konsolipelaajille, kun Super Rude Bear Resurrection julkaistiin myös PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle.
Ruumiita toisen perään
Super Rude Bear Resurrectionin mekaniikka on hyvin yksinkertainen. Lippispäisen nallen täytyy selvittää ansoilla täytettyjä kenttiä läpi yksi toisensa jälkeen ja päihittää maailmojen lopussa odottava velho. Nappeja on käytössä yhtä paljon kuin ensimmäisessä Super Mariossa, yksi vihollishipaisu tappaa ja kuolemia kertyy helposti kymmeniä, vaikka kentän läpipeluu yleensä kestääkin maksimissaan kymmenisen minuuttia. Kentät vaikeutuvat kokoajan ja jokaisen maailman lopussa odottaa pomotaistelu, jonka päihittämisen jälkeen pääsee seuraavaan maailmaan.
Pelissä on kuitenkin oma pieni kikkansa, joka auttaa etenemistä. Se nimittäin helpottuu hieman jokaisella kuolemalla, mikäli asetusta ei ole ottanut pois päältä. Kuolleen nallen ruumis jää aina näkyville paikkaan, jossa henki viimeksi lähti. Ruumiilla on oma massansa, joten niitä voi myös liikutella, niiden päällä voi seisoa ja niiden alle voi suojautua. Ruumiskasan kasvaessa se voi esimerkiksi estää jonkin ansan toimimisen, tai niitä kerryttämällä voi rakentaa vaikka sillan ansojen välttämistä varten. Karhulla on mukanaan keijukaveri, joka pystyy kyllä poistamaan ruumiita, mikäli ne tulevat liikaa tielle.
Kuten mainittua, pelin kentät ovat täynnä erilaisia ansoja. Aluksi ne ovat yksittäisiä piikkejä, pyöriviä palloja tai edestakaisin kulkevia ansoja, mutta myöhemmin ne muuttuvat täysin sadistisiksi, koko ruudun täyttäviksi ohjuksiksi tai piikkivalleiksi. Kun koko kentän jokaisen seinän, maan ja katon pinta täytetään piikeillä ja niiden keskellä lentää ohjuksia, alkaa ruumiita helposti kertymään niin paljon, että lopulta koko kentän voi tallustella läpi kävelemällä kuolleiden karhujen päällä. On totta kai viihdyttävää, että pelissä on haastetta ja sitä joutuu höyläämään uudelleen ja uudelleen, opetellakseen oikean hyppypituuden, ajoituksen ja tarkkuuden. Mutta kun yhteen ansaan kuolee sen 30 kertaa, alkaa ohjaimen muovipinta äkkiä halkeilemaan ja V-käyrä nousemaan. Lopulta ansoista kyllä pääsee eteenpäin, mutta vain, koska kuolleita nalleja alkaa olemaan lähes kokonaisen peliruudun verran.
Onneksi jokaisen maailman lopussa odottava pomovastus kuitenkin antaa hieman anteeksi. Ei helppoudellaan, vaan tyylillään. Jokaiseen pomoon on otettu vaikutteita jostakin vanhasta Nintendo-pelistä ja vieläpä täysin häikäilemättä. Esimerkkinä vaikka Wasteman, joka on täysi kopio Megaman-pelien pomotaisteluista. Ennen taistelua on ylöspäin aukeava liukuovi, pomo on pieni, roskia heittelevä, edestakaisin hyppivä robotti, sen energiapalkki näkyy ruudussa kuin Megamanissakin ja kuollessaan se hajoaa joka suuntaan räjähtäviksi valopalloiksi. Samanlaisia viittauksia löytyy muun muassa The Legend Of Zeldaan, Metroidiin ja Castlevaniaan.
Games Done Quick
Ihan täysin eteenpäin juoksemista Super Rude Bear Resurrection ei välttämättä kuitenkaan ole. Pelin kenttiin on nimittäin ripoteltu paljon vaihtoehtoisia reittejä ja kokonaisia kenttiä ohittavia salaovia. Usein vaihtoehtoiset reitit ovat vaikeampia selvittää, mutta ovat myös huomattavasti lyhyempiä. Nämä ovat selkeästi tehty mahdollisimman pikaista läpäisyä varten, kuten myös suoraan pelin asetuksiin upotetut speedrun-valikot. Pelin asetuksista voi muutenkin muokata vaikka ja mitä, mikä onkin erittäin tervetullutta näinkin yksinkertaiseen peliin. Mikäli ruumiiden kerryttämisen tai ansojen tuhoutumisen haluaa poistaa, onnistuu sekin. Näin voi kehittää omia taitojaan ja pelata kentät läpi väistelemällä ansoja ja oppimalla virheistään. Erityisesti kuitenkin tykkäsin vaihtoehdosta, jolla mukana kulkevan keijukaisen voi hiljentää kokonaan, eikä jatkossa tarvinnutkaan kuunnella sen hyviä neuvoja, jotka ovat suoranaisesti pelkkää vittuilua. ”Piti sitten tuohonkin kuolla, pitääkö minun alkaa pelaamaan kun et itse osaa?”
Loppuun vielä maininta pelin soundtrackista, jonka on luonut artisti nimeltään Deeco. Kun pelin tasoja höyläsi uudelleen ja uudelleen ärsyyntymisen vain kasvaessa, en tahdo kuulla enää ikinä yhtäkään miehen säveltämää kappaletta. Samanlainen diskojumputus nimittäin käy rasittamaan kaiken muun ohella niin paljon, että lopulta minun piti ottaa äänet pelistä kokonaan pois. Onneksi olkoon Deeco, näin saat ihmiset vihaamaan musiikkiasi.
PS. Mikäli pelin pääsee täysin kuolematta läpi, voi suorituksesta lähettää videotodisteen tekijälle ja saada tuhannen dollarin palkinnon. Onnea yritykseen, itse kuolin 655 kertaa.