Kun otetaan klassiset seikkailupelit kuten Metroid ja Castlevania, tiputetaan ne kattilaan ja lisätään hyppysellinen Minecraftia, saadaan kaksiulotteinen tasoloikkaseikkailu Terraria. PC mestarirodun edustajat ovat jo pari vuotta nauttineet etuoikeudesta tutkia satunnaisesti luotua maailmaa, jonka tavoite on ollut saada pelaajalta nirri pois. Muutoksen aika koitti, kun 505 Games käänsi Re-Logicin luoman indiehitin kotikonsoleille.
Kuin Minecraftissa konsanaan, pelaaja aloittaa lähes tyhjin käsin ja lähettää 16-bittisen alter egonsa keräämään resursseja, joista rakennetaan työkaluja ja aseistusta sekä turvapaikkana toimiva maja. Peliin lisätty tutorial vääntää rautalangasta perusasiat, mikä on ihan hyvä lisä hiukan muuttuneen ohjausmetodin myötä. Oman kotipesän laajentaminen on suotavaa, mikäli halajaa asuttaa kylänsä erilaisilla NPC-hahmoilla, kuten kauppiailla. Rakentaminen on helppoa ja yksinkertaista, kun ei tarvitse ajatella kolmiulotteisesti saadakseen jotain hienoa aikaan. Erilaisia ja -värisiä rakennusmateriaaleja on tarjolla useaa sorttia niin talojen kehyksille kuin seinillekin. Myös erilaista irtaimistoa löytyy ulko- ja sisätiloja koristamaan. Minecraftista tuttu redstone on edustettuna hieman yksinkertaisempana versiona, mutta kyllä Terrarian omilla sähkö- ja vesijohdotuksillakin saa mielenkiintoisia härpäkkeitä väsättyä.
To hell and back and back to hell and back
Kun oma kyläpahanen on rakennettu, seikkailu alkaa luolastoja tutkimalla tai niitä itse kaivamalla. Mitä syvemmälle kaivautuu, sitä parempia mineraaleja tulee vastaan, ja sitä kuumottavammaksi tunnelma muuttuu, kun lopulta pohjasta aukeaa reitti suoraan helvettiin – kirjaimellisesti. Terrariassa progressiivisuus tulee luonnostaan: tietyn tasoisten varusteiden kanssa pärjää tietyillä alueilla helpommin, ja pelaajalla on jatkuva idea siitä, mikä on seuraava suunta kehityksessä. Maailmaan generoidaan satunnaisesti useampia erilaisia biomeita, kuten viidakkoa ja korruptiota. Toisin kuin metroidvania-peleissä, näihin alueisiin pääsee useimmiten ennen varusteiden päivitystä. Elinaika mitataan kuitenkin puhtaasti pelaajan taitojen perusteella, ja se harvemmin ylittää paria minuuttia. Peli pysyy tasapainoisena, kunnes manalan herra kaatuu ja hardmode aktivoituu. Peliin alkaa levitä uusi biome, Hallow, jonka viholliskaarti – muiden vihollisten vahvistuessa – on lähes ylivoimainen vastus. Kun peli siis alkaa tuntua liian helpolta ja turvalliselta, hardmode heittää yläfemmat päin näköä – tuolilla.
Käännöstyö konsoleille on vaatinut tiettyjä kompromisseja, jotka paistavat konkarin silmään kuin aurinko hellepäivänä. Kun hiiri ja näppäimistö -kombosta on jouduttu luopumaan, oikea tatti toimittaa hiiren virkaa, eikä se tee sitä yhtään hassummin. Kursori on lukittu toiminta-alueelle, joka haittaa kauempana olevien esineiden tunnistamista. Vaihtoehtoisesti kursorin voi vaihtaa tähtäysmoodiin, jolloin peli arvaa, minkä palikan pelaaja haluaa kaivaa tai oman palikkansa laittaa. Arvaaminen menee peliltä useimmiten väärin, joten tarkkuutta vaativissa toiminnoissa pitää kursorimoodi olla päällä. Kunhan näiden moodien välisen vaihtelun oppii hallitsemaan, ohjausmekaniikka toimii yllättävän hyvin.
Käännöksessä on jäänyt matkaan pieniä ongelmia ja bugeja, kuten katoavat äänet ja taustojen repeily. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin inventaario, joka on tavaroiden alkaessa kerääntyä yhtä suurta sekasortoa. Olisi erittäin mukavaa saada järjesteltyä tavarat käyttötarkoituksen mukaan, mutta nyt ne löytyvät inventaarioruudusta epämääräisessä järjestyksessä. Tavaroiden liikuttaminen tuntuu hitaalta ja kömpelöltä, varsinkin välilehtien välillä hyppiessä. Toisin kuin tietokoneella, jossa kaikki valikot mahtuvat yhdelle ruudulle jopa naurettavan pienillä resoluutiolla, konsoliversiossa hypitään koko ruudun vievien välilehtien välillä ja valikot peittävät pelinäkymän. Tämä on iso ongelma, jos pitäisi esimerkiksi tehdä tilaa reppuun toiminnan täyteisessä alamaailmassa. Konsoliversioon lisätyn kartan avaaminen kyllä pysäyttää pelin, joten miksi muut valikot eivät näin tekisi?
Meidän kanssa tai meitä vastaan
Moninpelissä omaa maailmaa voi vääntää kolmen kaverin kanssa samalta sohvalta tai kahdeksan pelaajan voimin verkon yli. Mikäli kaverin naama rupeaa ärsyttämään, vaihtoehtona on pelaaja vastaan pelaaja. Porukan voi myös jakaa neljään eri joukkueeseen, mikäli siltä tuntuu. Harmittavasti pelistä ei löydy minkäänlaista luomistilaa, jonka avulla voisi rakentaa taisteluareenoita helposti, eikä palautuspistettä vahinkoa kärsineen maailman palauttamiseen. Oma maailma tallennetaan automaattisesti, jolloin peli nytkähtää ja mahdollisesti jopa tappaa pelaajan, mikäli tallennus osuu huonoon väliin – ja kokemuksen perusteella se osuu sellaiseen.
Maailma on täynnä valmiita luolastoja, joista löytyy hyvällä tahdilla aarteita ja ansoja. Pomoja on useampia, ja ne ovat mieleenpainuvia, kuten Cthulhun silmä. Sisältääpä konsoliversio myös yhden uuden pomon sekä muutaman varustesetin, joita alkuperäisversiosta ei löydy. Graafisesti konsoliversio jää alkuperäisen jalkoihin kutistuneen resoluutionsa takia, mutta onneksi grafiikka ei olekaan pelin suola. Yleisilme on retrohtavaa 16-bittistä aikakautta. Musiikista vastaava studio on tehnyt hyvää työtä mieleenpainuvien ja tunnelmaa luovien kappaleitten kanssa. Terraria on hittistatuksensa ansainnut. Paikoittain kömpelöstä käännöstyöstä ja pienistä ongelmista huolimatta myös konsoliversio koukuttaa tutkimaan vielä seuraavankin luolan.
Katso DSlayn ensitunnelmat: